Tappavan kitkerä katkeruus

Miltä se tuntuu? Miltä se tuntuu, kun on katkera? Se tuntuu kitkerältä, happamalta, painavalta, ahdistavalta, lohduttomalta. Siltä se tuntuu.

Miltä tuntuu olla vihainen, koko ajan, joka hetki? Muistella kerta toisensa jälkeen tapahtuneita asioita. Asioita, jotka eivät menneet oman mielen mukaan. Asioita, joilla oli toinenkin näkökulma. Toinen ihminen, erilainen, ainutlaatuinen.

Miltä tuntuu kuunnella samaa levyä päivästä toiseen? Kuulla itsensä kertomassa samaa, lohdutonta tarinaa. Suuttua uudelleen ja uudelleen samasta asiasta. Pyöriä vihassa ja surussa, lietsoa itseään ja parhaansa mukaan muita.

Kukaan meistä ei voi välttyä elämässä tilanteilta, jotka ovat väärin, satuttavat ja saavat meidät vihaiseksi ja surulliseksi. Nämä ovat oikeita, aitoja ja oikeutettuja tunteita. Viha määrittelee rajamme, suru auttaa luopumaan menetyksestä.

Mutta kuinka meille käykään silloin, kun emme kykene päästämään irti vihasta ja surusta? Emme pysty päästämään irti, vaan jatkamme saman kehän kiertämistä. Silloin viha ja suru alkavat kuluttaa meitä. Ne nakertavat pikku hiljaa katkeruuden kehäämme syvemmäksi. Ne karkottavat ihmiset ympäriltämme ja tekevät meistä yksinäisiä. Yksinäisiä, entistä vihaisempia ja entistä surullisempia.

Varo siis katkeruuden kitkerää kalkkia. Se on kuin huume, joka sairastuttaa ja lopulta hitaasti ja varmasti tappaa meidät.

Olen onnekas, kun olen löytänyt tien ulos katkeruudesta. Se on vaatinut kykyä avoimesti ihmetellä ja olla utelias toisten näkökulmiin. Se on vaatinut paljon myötätuntoa, eniten itseä kohtaan. Itsemyötätunto on avain myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Jos et tunne myötätuntoa itseäsi kohtaan, et voi antaa anteeksi muille, jotka ovat sinua vastaan rikkoneet.

Tänään ihmettelen, taivastelen kuin pieni lapsi katkerien ihmisten toimintaa. Tuuskahduksia, puuskahduksia, mykkäkouluja, blokkaamisia ja selän kääntämisiä. Seuraan kuin aitiopaikalta näytelmää, jossa poltetaan silta ja toinenkin, annetaan ultimatumeja ja yritetään epätoivoisesti hallita muita.

On ihanaa vain ihmetellä, ihmetellä ja olla samaan aikaan turvassa, kietoutuneena omaan myötätuntoonsa, armoonsa ja rakkauteensa. Mieleni on kevyt, rauhallinen ja varma. Minä olen vapaa. Vapaa katkeruudesta. Minä elän.

Odotuksia, huokauksia ja pettymyksiä

Odotan lapseni laittavan likaiset astiat koneeseen, toisen heräävän ennen puolta päivää ja kolmannen pääsevän ulos valoisan aikaan. Talo on täynnä odotuksia. Odotuksia ja huokauksia. Odotuksia, huokauksia ja pettymyksiä, kun asiat eivät mene kuten haluaisin niiden menevän.

Luin Marshall Rosenbergin kirjaa rakentavasta ja myötäelävästä vuorovaikutuksesta (tunnetaan myös nimellä non-violent communication). Kirja teki minuun syvän vaikutuksen ajatuksillaan siitä, kuinka tarpeet ovat kaikkien tunteidemme, ajatustemme, odotustemme ja reaktioidemme taustalla. Jotain uutta heräsi minussa ja suorastaan ahmin kirjan jokaisen sanan. Kunnes. Marshall kertoi oman valaistumisen hetkestään poikansa kanssa erään roskien vienti -riidan seurauksena. Hänen oivalluksensa mukaan aito ja myötäelävä vuorovaikutus on mahdollista vasta, kun pystyt luopumaan kaikista odotuksista toista ihmistä kohtaan. Siis vasta siinä vaiheessa, kun pystyt hyväksymään sen, että et voi hallita toista ihmistä tai päättää hänen tarpeistaan ja prioriteeteistaan. Vasta siinä vaiheessa, kun sinulle on okei se, että toinen vie roskat, jos haluaa tai että tämä halu tulee hänestä itsestään, ei rangaistuksen pelosta tai miellyttämisen halusta. Vasta silloin voit sanoa olevasi myötäelävä ja rakentava vuorovaikutuksessasi.

No huh. Never going to happen. Minun suojaukseni olivat tässä kohden ihan pystyssä. Kuinka ihmeessä tällaisella ajattelutavalla pystyisin koskaan saamaan lapseni tekemään mitään? Hoitamaan koulunsa kunnialla, ottamaan vastuuta ja pärjäävän elämässä. Tämä oli minulle kova pala purtavaksi. Tämä haastaa ajatteluni vanhemman ja lapsen suhteesta, ja suhteesta itseeni. Se haastaa koko tämänhetkisen arvomaailmani ja sen, mihin minut on kasvatettu. Jos minä lakkaisin vaatimasta lapsiltani – ja itseltäni – asioita, tekoja ja suorituksia, elämältäni putoaisi pohja. Olisin nolla, en mitään. Kukaan ei voisi kunnioittaa minua, ja jäisin yksin vailla rakkautta ja hyväksyntää. Näin minulle on nimittäin opetettu. Huomio on ollut virheissä, puutteissa ja väärinteoissa. On kuvaannollisesti piiskattu parempaan ja löydetty aina se pudonnut silmä neulomuksesta.

Ei siis ihme, että hyvän Marshallin oivallus sai niskakarvani pystyyn, big time. Hänen ajatuksessaan on kuitenkin paljon viisautta, se on suorastaan nerokas. Suurimmat erimielisyydet syntyvät pettymyksistä. Kun petyn siihen, että likaiset astiat jäävät pöydälle. Tai kun juniorini kömpii ylös yhden aikaan, tai se kolmas hautautuu sisälle koko päiväksi. Siinä vaiheessa olen odotuksineni ja periaatteineni ihan käpynä, vihan ja raivon tunteet tapissa, ja valmiina suoltamaan suustani kaikki maailman totuudet, joita vain suinkin siihen hätään keksin. Ja se on kaukana rakentavasta ja myötätuntoisesta se.

Mutta entä jos yhden kerran laittaisin kaikki odotukseni syrjään? Asettelisin ne laatikkoon, ja napsauttaisin laatikon lukon kiinni. Luopuisin vaatimuksista, ja katsoisin, mitä tapahtuu. Avautuisivatko silmäni silloin näkemään, että lapsellani oli ruokapöydästä lähtiessään tavoite olla ajoissa koulussa ja astiat unohtuivat siinä rytäkässä paikalleen. Kuulisinko silloin paremmin toisen alkavan flunssan ja sitä seuranneen väsymyksen. Tai että kolmas ei halua mennä räntäsateiseen pimeään, kun tarjolla on paljon mukavampaa tekemistä mielisarjojen parissa.

Kun laitamme syrjään omat odotuksemme, voimme alkaa kuulla muiden tarpeet. Kun alamme kuulla muita, pystymme samaistumaan, tuntemaan ja kokemaan yhteisiä kokemuksia. Pystymme tulemaan lähemmäs toisiamme, myötäelämään, kiinnittymään ja rakastamaan.

Vasta silloin meillä on mahdollisuus päästä yhteyteen myös itsemme kanssa. Mahdollisuus päästä näkemään ja kuulemaan omat tarpeemme, silittää omaa sydäntämme ja hyväksyä itsemme kaikki puolet. Myös ne, joita meidän on kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Kun et odota mitään, päiväsi on täynnä iloisia yllätyksiä.

Rakkauden valo

Rakkauden valo, olen etsinyt sinua kauan.

Kurkottanut pienillä käsilläni, hakenut valppaalla katseellani, kulkenut maailman ääriin ja takaisin. Kulkenut niin, että jalkani ovat väsymyksestä turrat, henkeni salpautunut, kehoni loppuun ajettu.

Missä olet piileskellyt, missä viipynyt, rakkaus?

Matkallani olen monesti uskonut kohdanneeni sinut, mutta se onkin ollut valhekuva sinusta. Olet luvannut minulle onnea, kiintymystä ja hyväksyntää, mutta samalla nauranut vilpittömyydelleni ja hyväuskoisuudelleni. Pahantahtoisesti, itsekkäästi, omaa egoasi kohottaen.

Mutta tiedätkö, oikea rakkaus ei koskaan tekisi niin. Oikea rakkaus ei vaatisi mitään, ei odottaisi mitään, ei syyttäisi mistään eikä käyttäisi valtaa toisen tuhoamiseksi.

Monesti luulin, että kun vain käyttäydyn hyvin, teen mitä käsketään, taivun, nielen loukkaukset, pyydän tarpeeksi monta kertaa anteeksi ja unohdan menneet, sinä rakastaisit minua sellaisena kuin olen.

Mutta niin ei käynyt, sillä sinä olet rakkauden valhekuva. Vaativa, joustamaton, kylmä, etäinen, aina oikeassa, kontrolloiva, mykkä, anteeksi antamaton.

Kunnes pienen pieni ääni sisälläni alkoi puhua. Ensin se kuului vaimeampana kuin kuiskaus, silitteli poskeani, kutitteli käsiäni. Saatuaan huomioni alkoi rakkauden ääni pikku hiljaa voimistua. Se supatteli korvaani rakkaudellisia sanoja: ”olet hyvä”, ”riität”, ”olet tehnyt parhaasi”, ”välität”, ”olet rakkauden arvoinen”.

Aikansa näitä sanoja toistettuaan rakkaus alkoi löytää tiensä perille minussa. Ja niin minä, rakkaudetta syntynyt, vihan ympäröimänä elänyt, aloin huomata asioita. Asioita, jotka eivät olleet hyvin. Asioita, jotka saivat minut voimaan pahoin, pienentymään, vaipumaan epätoivoon, syyttämään itseäni, masentumaan.

Mutta koska rakkaus oli tehnyt minussa hyvää työtä, nämä ennen minua musertaneet asiat eivät päässeet enää sisälle. Ne jäivät ulos huutamaan, raivoamaan ja syyttelemään. Minä suljin huolellisesti porttini valheelliselta rakkaudelta ja käännyin itseäni kohti. Täällä on lämmintä, turvallista ja rauhallista olla. Täällä asuvat itsevarmuus, ilo ja rauha. Täällä asuu rakkaus.

Hyvää joulua.

Kuinka taltutat Pelko-peikon? -Arjen ratkaisukeskeisyyttä ja tunnetaitoja

J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Ei hienoo, vaan Aitoo! – Puheeksi ottamisen taitoja tavallisille pomoille

”Voitaisko jutella hetki?” Pomon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Toisinaan on kyettävä esittämään tämä kysymys, ja otettava härkää sarvista.

Ihmisten johtaminen on suunnan näyttämisen ja työnteon puitteiden varmistamisen lisäksi ennen kaikkea ihmisten tukemista ja valmentamista tavalla, joka voimaannuttaa ja saa heidät ottamaan vastuuta omasta tekemisestä. Ja ne väärään suuntaan juoksijatkin on osattava pysäyttää, mieluiten heti alkumetreillä.

Tilanteet ovat moninaisia, ne voivat liittyä suoriutumiseen, jaksamiseen, vuorovaikutukseen tai pelisääntöjen noudattamiseen, riitatilanteista puhumattakaan. Kuinka alkaa selvittää asiaa ilman, että keskustelu päättyy loukkaantumiseen tai puurokupin kiertelyyn?

Oletko sinä kokenut turhautumista tai yksinäisyyttä näiden asioiden kanssa? Koetko, että puheeksi ottaminen vaatisi taitoja, joita sinulla ei ole? Kiinnostaako puurokupille pääsy?

Olen rakentamassa käytännönläheistä ja osallistavaa työyhteisövalmennusta haastavien tilanteiden puheeksi ottamiseen ihan tavallisille pomoille. Valmennus on suunnattu jokaiselle itsensä ihmisten johtajaksi kokevalle, olipa nimike mikä tahansa.

Koska hyvä, toimiva valmennus pohjaa aina todelliseen elämään, HALUAN HAASTATELLA sinua ihmisten johtaja tai sinua HR, joka tuet edellisiä työssään.

KAIKKIEN HAASTATELTUJEN KESKEN ARVON YHDEN (1) MAKSUTTOMAN RYHMÄVALMENNUSPÄIVÄN. Tämän lisäksi jokaisella haastatteluun osallistuneella on mahdollisuus saada henkilökohtainen 45 minuutin mittainen sparraus maksutta ja tämä valmennus tarjoushintaan 1000 € (ialv).

Klikkaa itsesi Kyselyyn! Otan sinuun yhteyttä pian ja sovitaan haastatteluaika.

Kiitos kyllä, saa jakaa! 😊 Olen erittäin iloinen, jos kerrot tästä mahdollisuudesta niille, joita uskot tämän aiheen kiinnostavan.

Avataan solmut yhdessä,

Tiina, Solmunavaaja Oy

 

Valmennuspalautteita asiakkailtani:

Valmennus avarsi omaa näkemystäni vuorovaikutustilanteista ja antoi hyviä käytännön oppeja, etenkin kohtaamaan hankalat tilanteet. Valmennus sai pohtimaan omaa vuorovaikutusta ja käyttäytymistä eri tilanteissa.

Olet vakuuttava, kannustava ja ammattitaitoinen. Osasit nostaa omia vahvuuksiani esiin ja annoit myös positiivista palautetta varsinaisten keinojen lisäksi, joiden avulla oma vuorovaikutus paranee.

Sain vahvistusta omille ajatuksille. Toisaalta työkaluja siihen, miten vuorovaikutustilanteessa / johtamisessa voi toimia tai miten antaa ja vastaanottaa palautetta tai toisen henkilön reaktioita.

Olet empaattinen, mutta et mitenkään terapeuttimainen, mikä on hyvä. Osaat kuunnella ja kysyä oikeat kysymykset, joiden avulla keskustelu menee eteenpäin sujuvasti. Valmennuksen aikana on mukava vuorovaikutustilanne, jossa molemmat ovat äänessä, eikä ole vain yksipuolista ”valmentamista” tai mikä pahinta, ”opettamista”. Olen saanut joka kerta uusia ajatuksia ja vinkkejä hyödynnettäväksi.

Viisaat itämaan tietäjät

Silmiini osui jokin aika sitten kirjoitus, jossa kokenut johtamisen valmentaja nosti esille erään johtajan voivottelun työntekijöidensä kaipaavuudesta. Työntekijät eivät olleet poikkeustilanteessa toimineet niin itsenäisesti, kuin johtajan mielestä pitäisi, vaan tukeutuivat häneen liikaa. Hän kysyi valmentajalta neuvoa ongelmalliseen tilanteeseensa. Valmentajan vastaus kysyjälle oli hämmentävä, sanalla sanoen tyly. Valmentaja oli tehnyt yhden viestin perusteella pika-analyysin ongelmien syistä liittäen ne johtajaan ja hänen johtamistapaansa, ja kaatoi johtopäätöksen yleistysten muodossa kylmänä vetenä johtaja-paran niskaan.

Tunsin suurta myötätuntoa johtajaa kohtaan. Tämä oli kerännyt rohkeutensa, kertonut minkä ongelman oli havainnut, ja mitä ilmeisimmin toivoi, että valmentaja osaisi auttaa häntä. Avun sijaan johtaja sai pikatuomion sekä persoonallisuudestaan, vuorovaikutustyylistään että mitä ilmeisimmin oppimiskyvystään.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia. Miehiä ja naisia, jotka ovat älykkäitä ja kyvykkäitä, kouluttautuneet pitkälle ja jotka alituiseen myös päivittävät osaamistaan. Tämä kaikki, jotta meillä olisi mahdollisuus saada apua ja tukea omiin pulmapähkinöihimme ja heikkoihin kohtiimme.

Tämä on äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia. On ihanaa seurata, kuinka moni haluaa valjastaa juuri nyt kaiken viisautensa ja osaamisensa meidän ja tulevaisuutemme hyväksi. Mutta tässä piilee myös ansa. Kun olemme viisaita ja tiedämme asioista paljon, meillä on myös paljon valtaa muihin. Valta tuo kuitenkin mukanaan vastuun. Meistä voi pahimmillaan tulla itseriittoisia ja ylimielisiä niitä kohtaan, jotka eivät osaa ja tiedä. Kun yritämme levittää viisauden ilosanomaa kaikelle kansalle, voimme olla niin innoissamme omasta pätevyydestämme, että huomaamattamme väheksymme niitä, jotka eivät näitä asioita vielä osaa.

Mieti hetki pientä, vasta kävelemään opettelevaa lasta. Kaikki lapsen kehossa viestii suuresta motivaatiosta oppia kävelemään. Hänen katseensa on keskittynyt, suu tiukalla viivalla ja äänimerkkien säestämänä hän varovasti irrottaa kätensä hoitajansa kädestä ja ottaa askeleen. Lapsi saattaa tuuskahtaa nenälleen, mutta emme me siinä kohden toru häntä tai naura hänelle. Sen sijaan me ilmaisemme sanoillamme ja ilmeillämme myötätuntoa, ja kannustamme lasta nousemaan ylös ja uuteen yritykseen. Eikö aikuisten kohdalla voisi päteä sama armollisuuden periaate?

Kun joku ilmaisee – ehkä joskus kömpelölläkin tavalla – tarvitsevansa apua, me saatamme olla todella armottomia, lokeroida ihmisen vikoineen päivineen laatikkoon X, ja jättää hänet yksin. Somessa tällainen lokeroiminen yltyy liian usein yhteishaukunnaksi, jossa lyötyä todellakin lyödään. Ja lujaa. Tämä on sekä surullista että luokattoman helppoa. Some on.

Ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin.

Sovittelijana ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin. Kun menemme auttamaan riidan osapuolia ratkaisemaan sen, meillä ei saa olla alkuoletuksia emmekä voi suhtautua puolueellisesti kumpaankaan osapuoleen. Eikä meillä ole siihen edes oikeutta. Miten voisi olla, kun emme lähtökohtaisesti tunne ihmistä, hänen persoonaansa, menneisyyttänsä tai kokemusmaailmaansa. Emme millään voi tietää, mitä kaikkea on tapahtunut osapuolten välillä ennen sovittelua. Jos sorrumme oletuksiin, emme ole enää sovittelijoita vaan tuomareita, jotka ovat jo käsikirjoittaneet sovintotarinan päätöksen.

Hienointa sovittelemisessa ja valmentamisessa on se, että pääsee uteliaana ja ilman ennakko-oletuksia, puhtaassa ei-tietämisen-tilassa oppimaan ihmistä ja hänen ajatusmaailmaansa. Huomaamaan hänen vahvuutensa ja motivaationsa. Ja ennen kaikkea auttamaan ihmistä huomaamaan nämä kauniit asiat itsessään. Oppimista ei tapahdu, jos ihminen kokee psykologista turvattomuutta, häntä arvostellaan, hänet häpäistään tai muutoin ilmaistaan, ettei hän olisi hyväksytty omana itsenään, omista lähtökohdistaan käsin.

Perustavanlaatuinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät?

Perustavanlaatuinen eettinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät? Seuraavan kerran, ennen kuin kiirehdit päättelemään ja tuomitsemaan, muista kysyä. Siinä piilee kehittymisen siemen, teille molemmille.

 

Mutta missä luuraa arvostus?

Unelmoin hetkestä, jossa seison punaisella matolla, salamavalojen säihkeessä, satojen ihailijoiden hurratessa ympärillä, tv-toimittajien taistellessa haastattelutilaisuudesta. Ehkä joku juu, mutta en minä.

Arvostus. Se on jotakin, joka saa minut kasvamaan silmissä. Nostaa katseeni maasta. Oikaisee ryhtini. Saa minut tuntemaan itseni hyväksytyksi, mukavan kutisevalla tavalla arvokkaaksi. Tiettyjen ihmisten taholta myös rakastetuksi. Arvostus. Ihana, usein harmillisen harvinainen ele.

Mutta kuinka arvostus syntyy ja kuinka sitä voi osoittaa toiselle ihmiselle? Ainakaan se ei synny väkisin. Joidenkin mielestä se pitää hiellä ja kyynelillä ansaita, toiset ajattelevat sen olevan olemassa itsessään, vain odottaen jakamistaan ympäröivään maailmaan.

Toiset säästelevät arvostuksen ilmaisuja aivan kuin ajatellen sen olevan ehtyvä luonnonvara, joka loppuu, jos sitä kaikille ja kaikkialle jakelee. Toisille arvostuksen osoittaminen on hyvinkin arkista ja mutkatonta. Yksi kourallinen tuonne, toinen tänne.

Uusi pomoni viittasi kirjoittamaani blogiin omassa kirjoituksessaan. Asia ei ehkä vaikuta kummoiselta, vain yksi lause rivien välissä. Minulle viittaus merkitsi kuitenkin paljon enemmän. Hän oli huomannut tekstini. Hän oli kiinnostunut lukemaan sen. Hän oli saanut siitä jotain arvokasta itselleen. Hän halusi myös muiden tietävän tekstistä ja sen kirjoittajasta. Hän osoitti arvostusta minua ja ammattitaitoani kohtaan ilmaisemalla arvostuksensa julkisesti. Kas näin. Ei sen kummempaa. Vain näennäisen pieni ele. Miten luulette minun suhtautuvan uuteen pomooni tai tekevän työni tämän jälkeen?

Kun ihminen tuntee itsensä arvostetuksi, se on kuin adrenaliinipiikki, joka buustaa seuraavalle tasolle. Se kasvattaa motivaatiota ja sitoutumista, mutta synnyttää myös arvostusta takaisin päin. Arvostus ei toki synny tyhjiössä, mutta mielestäni sitä ei aina niin tarvitsisi ansaitsemalla ansaita. Monesti yhtälö toimii paremmin toisin päin. Osoita ensin jollekin arvostusta ja saat hänet toimimaan kuten toivot.

Positiivinen palaute kaikissa eri muodoissaan on arvostusta. Pomo on siinä tärkeässä roolissa, mutta niin ovat kaikki muutkin työyhteisön jäsenet. Joskus sen havaitsee pienistä asioista. Saatko peukun postauksellesi, mainitseeko kollegasi jonkun tekemäsi asian, puhuuko joku sinusta selän takana hyvää. Ei arvostuksen tarvitse olla salamavalojen säihkettä tai muutakaan suureellista. Pieni on kaunista. Pieni ja vilpitön. Arvostus.

Tänään sain arvostuksen osoituksen asiakkaaltani, joka kiitti minua avusta päästyään vinkkieni avulla 130 hakijan joukosta hakemaansa työhön. Tänään ilmaisin arvostavani ja rakastavani lastani peittelemällä hänet sänkyyn ja antamalla hyvän yön suukon. Ei sen kummempaa.

Kuinka sinä sen teit?

Mikä meitä yhdistää?

Vuosikymmenen vaihtuessa tuntuu, että maailmaan on ilmestynyt kuilu, joka syvenee syvenemistään. Ihmiset seisovat yhä ponnekkaammin omien näkemystensä takana, kumpusivat ne sitten uskonnosta, rahasta tai ilmastonmuutoksesta. Toisten näkökulmaa ei haluta tai osata nähdä ja ymmärtää. Sosiaalinen media on täynnä ehdottomia mielipiteitä, vihaa ja ahdistusta. Samanmieliset keräävät joukkojaan ja vetäytyvät poteroihinsa suojaan muiden erilaisilta, uhkaavilta ajatuksilta.

Tämä on sovittelijan mielelle surullista seurattavaa. Toisaalta, pitäisikö olla tyytyväinen? Erimielisyydethän ovat meidän bisnes, tulonlähde. Maailmassa on selkeä tarve sovittelijoille ja hallituille keskusteluille, joiden avulla päästään lähentymään ja parantamaan yhteistyötä. Elämään sovussa. Yhtä kaikki, se on valtavan ahdistavaa.

Samalla tunnen vahvasti, että juuri nyt minun kaltaisillani on paikka tässä maailmassa. Jos pystyn saamaan kaksi ihmistä saman pöydän ääreen avoimesti ja rohkeasti puhumaan itselleen merkityksellisistä asioista ja korjaamaan rikkoutuneita välejään, eikö se ole sen arvoista, merkityksellistä ja tärkeää?

Sovittelijakoulutuksessa harjoittelimme erään lähiopetuspäivän aikana Marco Ronzanin näkemysten pohjalta tehtyä sovitteluhaastattelua. Se oli minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikea harjoitus. Haastateltavana minun piti valita henkilö, jonka kanssa en tullut toimeen. Sen jälkeen parini kysyi minulta joukon kysymyksiä, joihin minun tuli vastata niin rehellisesti ja avoimesti kuin pystyin. Mitä arvostat toisessa henkilössä? Missä olette yhdessä hyviä? Mikä teitä yhdistää?

Nieleskelin sanojani ennen niiden sanomista ääneen ja kyyneleet kihosivat silmiini. Minua hävetti. Olin muodostanut tuosta toisesta henkilöstä varman, lähes muuttumattoman mielipiteen, jota olin jo vuosia vahvistanut ja vaalinut vimmalla. Tämän kuvan avaaminen muutoksille oli minusta uhkaavaa. Enkö saanutkaan olla loukkaantunut ja vihainen? Eikö henkilö ollutkaan läpikotaisin ilkeä ja pahansisuinen, kaikkien negatiivisten tuntemusteni arvoinen? Ja mikä kamalinta, oliko meillä jotain yhteistä, olimmeko samalla puolella?

Puhuessani asiakkailleni sovittelun mahdollisuudesta, törmään tähän samaan seinään usein. Kun meillä on vahva ja omasta mielestämme oikeutettu mielipide jostakin henkilöstä tai ryhmästä, tämän kuvan rikkominen pelottaa meitä suunnattomasti. Se on suora uhka identiteetillemme, kaikelle sille, johon uskomme ja jonka varaan olemme olemassaolomme rakentaneet.

Mitä jos kuitenkin uskaltautuisimme uteliaasti ja pelotta raottamaan ovea toisen ihmisen sisimpään? Mitä oikeasti häviäisimme? Vai voittaisimmeko kenties paljon enemmän.

Sisareni kanssa meitä yhdistää lapsuus, sen leikit, leikkimökissä vietetyt yöt, naapurin kissanpoikien pelastaminen.. Sen lisäksi meitä yhdistää myös jaettu pelko vanhempien riidellessä. Mieheni kanssa meitä yhdistää yli 20 vuoden ajan tehty yhteinen matka, rakkaus kolmea lastamme kohtaan, haastava ja kiireinen arki mutta myös yhteiset lepohetket ja matkat, jolloin saamme vain olla ja nauttia siitä, mitä meillä on.

Jos riita ja kahtiajako on vallalla työyhteisössämme, voisimme kysyä itseltämme: Mikä on kuitenkin se liima, joka meitä, taustaltaan erilaisia ihmisiä yhdistää? Miksi olemme juuri sillä kokoonpanolla tekemässä jotain yhdessä? Mitä sellaista on menneisyydessämme, joka tekee meistä meidät? Mikä on se yhteinen päämäärä, yhteinen tavoite ja yhteiset arvot, joiden vuoksi kannattaa haudata sotakirveet ja jatkaa matkaa eteenpäin yhdessä? Mitä sellaista voimme yhdessä toimien ja toisiamme tukien saavuttaa, jota emme ikinä voisi saavuttaa yksin.

Mikä meitä yhdistää?

 

Valinnanvapaus

Vuorovaikutustaitojen kouluttajana pohdin usein omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Sama kaava tuntuu toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Kaava, joka ei monessakaan tilanteessa tuota parasta mahdollista lopputulosta, mutta jota silti uskollisesti noudatan. Se on selkäytimessä. Se on tuttu ja turvallinen. Se tekee minusta minut. En halua luopua siitä.

Vaikkapa kotona lasten kanssa. Olen huolehtiva, tarkka ja pedantti. Jopa neuroottinen. Saatan kysyä lapsiltani moneen kertaan, onko hampaat pesty, onko repussa kaikki tarvittava, onko avain mukana. Tänä aamuna poikani sai tarpeekseen. Hän kierähti eteisen lattialle, alkoi itkeä ja huusi, että kyselyni ahdistavat häntä. Kyllä hän osaa, ei tarvitse koko ajan hengittää niskaan. Niin. Tarkoitukseni oli hyvä. Halusin olla vastuullinen äiti ja varmistaa, että kaikki on mukana, mutta sainkin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Poikani ei suoranaisesti kiittänyt minua huolenpidosta, vaan koki olevansa aivan tampio, joka ei osaa mitään. Opin tärkeän läksyn. Ehkä voin jatkossa hieman himmata ja katsoa, mitä tapahtuu, kun hän saa hoitaa vastuulleen annetut tehtävät aivan itse. Jatkan siis delegoimistaitojen harjoittelua.

Olen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen suorittaja. Mikään ei turhauta minua yhtä paljon, kuin hengailu, oleminen ilman päämäärää tai tapaaminen, jolla ei ole tavoitetta. Teen päivittäin pitkiä to do -listoja, joiden tiedän olevan mahdottomia saavuttaa, mutta teen ne siitä huolimatta. Aiemmin pyyhin pois tehtävän, jonka sain tehtyä, ja ihmettelin päivän päätteeksi, mitä oikein olin puuhannut koko sen ajan. Nyt olen alkanut kirjaamaan ylös asiat, jotka olen saanut hoidettua. Tämä tuntuu yllättävän mukavalta. Se tekee näkyväksi sen, mihin aikani kuluu ja tuottaa minulle aikaansaamisen kokemuksen. Olen ainakin silloin tällöin jopa tyytyväinen itseeni. Hups.

Olen järjestelmällinen ja haluan asioiden tapahtuvan juuri niin kuin olen suunnitellut. Läheskään aina asiat eivät todellakaan mene näin. Tällaisia katastrofipäiviä on paljon. Yksi puhelu koululta saattaa muuttaa muuten niin mukavasti alkaneen päivän kulun täysin. Pahimmassa tapauksessa perun loppupäivän palaverit ja kiirehdin kotiin selvittämään, miksi lapseni on tehnyt sitä ja tätä. Huomaan tehneeni pieniä muutoksia toimintatavassani, onneksi. Osaan, toisinaan, olla vastaamatta puheluun tai wilma-viestiin. Tämä on hyvä alku. Se säästää voimiani muihin tärkeisiin asioihin ja antaa opettajalle mahdollisuuden hoitaa tilanne toisin.

Olen tunnollinen täydellisyyden tavoittelija. Haluan ehtiä tekemään kaikki minulta pyydetyt asiat ja koen helposti huonoa omatuntoa, jos en siinä onnistu. Tällä viikolla huomasin, että olin missannut deadlinen uusien käyntikorttien tilauksessa. Se harmitti. Mutta sitten tein jotain, mitä en olisi ennen tehnyt. Sen sijaan, että olisin laittanut korttien tilaajalle päällekäyvän viestin, jossa olisin inttänyt poikkeusta itselleni, totesinkin harmitellen missanneeni aikarajan ja lupasin tehdä tilauksen ajoissa seuraavalla kerralla. Olipa hämmästykseni aito, kun työkaverini kertoi, että voin vielä syöttää tietoni lomakkeelle, ei niitä kortteja ole vielä tilattu. Kun annoin periksi omasta täydellisyyden tavoitteestani, otin vastuun mokastani ja tyydyin kohtalooni, sainkin iloisen yllätyksen paluupostissa.

Suhtautumiseni on muuttunut myös tilanteissa, joissa joku käyttäytyy epäasiallisesti tai tökerösti. Sen sijaan, että piehtaroisin loukkaantumisen tunteessa, totean itselleni, että sitä sattuu, en voi ottaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin kuluttaa energiaani asian miettimiseen. Tämä on minulle iso juttu ja on kyllä parantanut elämänlaatuani ja vapauttanut kaistaa muulle ajattelulle ja tekemiselle. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toimii!

Jokaisella meistä on valinnanvapaus. Vapaus valita, miten reagoimme yllättäviin tilanteisiin, vapaus valita, millaisen merkityksen ja tilan annamme omille ja toisten mokille ja vapaus valita, näemmekö tehdyn vai tekemättömän työn.

Kesäloman alussa lupasin itselleni, että otan joka päivä rennosti, löysin rantein. Tuli mitä tuli. Se on pitänyt aika hyvin myös syksyn tohinoiden alettua. Päätän, että sama ihana uusi olotilani saa jatkua. Minulla on valinnanvapaus siihen.

Muutos ja mahdollisuus

Olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa Mikko Ijäksen (taiteen tohtori ja tutkija) Suomen sovittelufoorumilaisille pitämää esitystä Council -menetelmästä. Se on alkuperäiskansojen käyttämästä puhepiiristä kehitetty menetelmä, jossa keskeisinä periaatteina on vilpitön, sydämestä kuunteleminen ja puhuminen, spontaanius, asiassa pysyminen ja luottamuksellisuus.

Menetelmä teki minuun syvän vaikutuksen, etenkin sen vahva läsnäolon henki. Kaikki, jolla on merkitystä, on tässä ja nyt, huomenna olet kirjaimellisestikin eri ihminen. Soluistasi osa on kuollut ja uusia syntynyt tilalle. Myös ajatuksesi ja tunteesi ovat jotain muuta kuin mitä ne ovat juuri tällä hetkellä. Se, mitä tässä hetkessä sanotaan, on totta vain nyt. Huomenna sillä ei ole enää merkitystä.

Tämä vahva läsnäolon tuntemus saa minut ajattelemaan sitä, mikä ylläpitää loukkaantumisen tunnetta ihmisten välillä. Muisto. Jokin, jota Mikon mukaan ei ole fyysisesti olemassa. Miksi se sitten vaikuttaa niin suuresti ihmisten väliseen kanssakäymiseen, yhteistyön sujuvuuteen ja asioiden hoitamiseen.

Sovittelu perustuu muutokseen ja ihmissuhteiden kehittämisen mahdollisuuteen. Kun annamme toisillemme tilaisuuden kuunnella, kuulla ja ymmärtää, mistä tulemme ja miten olemme kokeneet, saavat myös ajatuksemme ja mielipiteemme mahdollisuuden muuttua. Ja samalla yhteistyösuhteemme saa mahdollisuuden korjaantua.

Muutokseen sisältyy myös toivo. Kun menetämme toivomme ja uskomme asioiden muutoksen mahdollisuuteen, emme enää jaksa yrittää ja motivaatiomme hiipuu. Vetäydymme, selittelemme, kyynistymme, lakkaamme työskentelemästä muutoksen eteen. Luovutamme.

Työyhteisöissä toivottomuuden tunne näkyy vaikkapa siinä, että hankalaksi määritelty työntekijä siirretään toiseen tiimiin ajatellen, että asia ratkeaa sillä. Olen kuullut tapauksesta, jossa juuri näin on toimittu ja todettu jälkeenpäin, että mikään ei muuttunut, vaikka henkilö lähti. Niin. Vuorovaikutus ja riidat harvoin syntyvät yksin tai yhden yksilön toimesta. Ne ovat osa monimutkaista ryhmädynamiikkaa. Olet varmasti kuullut sanonnan: Riitaan tarvitaan aina kaksi.

Toinen muutokseen ja sovitteluunkin liittyvä harha on, että asiat muuttuisivat kuin taikaiskusta, yhdessä yössä. Harvoin näin on. Tosiasiassa sovitteluprosessin tärkein merkitys on muutosprosessin alkuun laittaminen. Sovittelukeskustelussa työyhteisön jäsenet opettelevat puhumaan toisilleen sydämestä ja kuuntelemaan sydämestä, olemaan vilpittömiä, spontaaneja ja jakamaan toisilleen luottamuksellisia asioita. Kaikki, mikä tapahtuu sovittelukeskustelun jälkeen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, on oleellisempaa, ja auttaa korjaamaan ja rakentamaan yhteistyötä uudelleen.

Eikö ole vapauttava ajatus, että solumme fyysisesti kuolevat ja syntyvät uudelleen, ajatuksemme muokkaantuvat ja uskomuksemme romuttuvat ja rakentuvat entistä jalostuneemmiksi. Ja tämän myötä ihmissuhteillamme on myös uusi mahdollisuus joka ikinen päivä.

Kuin perhonen, joka kokee muutoksen toukasta aikuiseksi, sinäkin voit olla huomenna jotakin sellaista, johon et tänään uskoisi pystyväsi.