Kuinka taltutat Pelko-peikon? -Arjen ratkaisukeskeisyyttä ja tunnetaitoja

J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Ei hienoo, vaan Aitoo! – Puheeksi ottamisen taitoja tavallisille pomoille

”Voitaisko jutella hetki?” Pomon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Toisinaan on kyettävä esittämään tämä kysymys, ja otettava härkää sarvista.

Ihmisten johtaminen on suunnan näyttämisen ja työnteon puitteiden varmistamisen lisäksi ennen kaikkea ihmisten tukemista ja valmentamista tavalla, joka voimaannuttaa ja saa heidät ottamaan vastuuta omasta tekemisestä. Ja ne väärään suuntaan juoksijatkin on osattava pysäyttää, mieluiten heti alkumetreillä.

Tilanteet ovat moninaisia, ne voivat liittyä suoriutumiseen, jaksamiseen, vuorovaikutukseen tai pelisääntöjen noudattamiseen, riitatilanteista puhumattakaan. Kuinka alkaa selvittää asiaa ilman, että keskustelu päättyy loukkaantumiseen tai puurokupin kiertelyyn?

Oletko sinä kokenut turhautumista tai yksinäisyyttä näiden asioiden kanssa? Koetko, että puheeksi ottaminen vaatisi taitoja, joita sinulla ei ole? Kiinnostaako puurokupille pääsy?

Olen rakentamassa käytännönläheistä ja osallistavaa työyhteisövalmennusta haastavien tilanteiden puheeksi ottamiseen ihan tavallisille pomoille. Valmennus on suunnattu jokaiselle itsensä ihmisten johtajaksi kokevalle, olipa nimike mikä tahansa.

Koska hyvä, toimiva valmennus pohjaa aina todelliseen elämään, HALUAN HAASTATELLA sinua ihmisten johtaja tai sinua HR, joka tuet edellisiä työssään.

KAIKKIEN HAASTATELTUJEN KESKEN ARVON YHDEN (1) MAKSUTTOMAN RYHMÄVALMENNUSPÄIVÄN. Tämän lisäksi jokaisella haastatteluun osallistuneella on mahdollisuus saada henkilökohtainen 45 minuutin mittainen sparraus maksutta ja tämä valmennus tarjoushintaan 1000 € (ialv).

Klikkaa itsesi Kyselyyn! Otan sinuun yhteyttä pian ja sovitaan haastatteluaika.

Kiitos kyllä, saa jakaa! 😊 Olen erittäin iloinen, jos kerrot tästä mahdollisuudesta niille, joita uskot tämän aiheen kiinnostavan.

Avataan solmut yhdessä,

Tiina, Solmunavaaja Oy

 

Valmennuspalautteita asiakkailtani:

Valmennus avarsi omaa näkemystäni vuorovaikutustilanteista ja antoi hyviä käytännön oppeja, etenkin kohtaamaan hankalat tilanteet. Valmennus sai pohtimaan omaa vuorovaikutusta ja käyttäytymistä eri tilanteissa.

Olet vakuuttava, kannustava ja ammattitaitoinen. Osasit nostaa omia vahvuuksiani esiin ja annoit myös positiivista palautetta varsinaisten keinojen lisäksi, joiden avulla oma vuorovaikutus paranee.

Sain vahvistusta omille ajatuksille. Toisaalta työkaluja siihen, miten vuorovaikutustilanteessa / johtamisessa voi toimia tai miten antaa ja vastaanottaa palautetta tai toisen henkilön reaktioita.

Olet empaattinen, mutta et mitenkään terapeuttimainen, mikä on hyvä. Osaat kuunnella ja kysyä oikeat kysymykset, joiden avulla keskustelu menee eteenpäin sujuvasti. Valmennuksen aikana on mukava vuorovaikutustilanne, jossa molemmat ovat äänessä, eikä ole vain yksipuolista ”valmentamista” tai mikä pahinta, ”opettamista”. Olen saanut joka kerta uusia ajatuksia ja vinkkejä hyödynnettäväksi.

Viisaat itämaan tietäjät

Silmiini osui jokin aika sitten kirjoitus, jossa kokenut johtamisen valmentaja nosti esille erään johtajan voivottelun työntekijöidensä kaipaavuudesta. Työntekijät eivät olleet poikkeustilanteessa toimineet niin itsenäisesti, kuin johtajan mielestä pitäisi, vaan tukeutuivat häneen liikaa. Hän kysyi valmentajalta neuvoa ongelmalliseen tilanteeseensa. Valmentajan vastaus kysyjälle oli hämmentävä, sanalla sanoen tyly. Valmentaja oli tehnyt yhden viestin perusteella pika-analyysin ongelmien syistä liittäen ne johtajaan ja hänen johtamistapaansa, ja kaatoi johtopäätöksen yleistysten muodossa kylmänä vetenä johtaja-paran niskaan.

Tunsin suurta myötätuntoa johtajaa kohtaan. Tämä oli kerännyt rohkeutensa, kertonut minkä ongelman oli havainnut, ja mitä ilmeisimmin toivoi, että valmentaja osaisi auttaa häntä. Avun sijaan johtaja sai pikatuomion sekä persoonallisuudestaan, vuorovaikutustyylistään että mitä ilmeisimmin oppimiskyvystään.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia. Miehiä ja naisia, jotka ovat älykkäitä ja kyvykkäitä, kouluttautuneet pitkälle ja jotka alituiseen myös päivittävät osaamistaan. Tämä kaikki, jotta meillä olisi mahdollisuus saada apua ja tukea omiin pulmapähkinöihimme ja heikkoihin kohtiimme.

Tämä on äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia. On ihanaa seurata, kuinka moni haluaa valjastaa juuri nyt kaiken viisautensa ja osaamisensa meidän ja tulevaisuutemme hyväksi. Mutta tässä piilee myös ansa. Kun olemme viisaita ja tiedämme asioista paljon, meillä on myös paljon valtaa muihin. Valta tuo kuitenkin mukanaan vastuun. Meistä voi pahimmillaan tulla itseriittoisia ja ylimielisiä niitä kohtaan, jotka eivät osaa ja tiedä. Kun yritämme levittää viisauden ilosanomaa kaikelle kansalle, voimme olla niin innoissamme omasta pätevyydestämme, että huomaamattamme väheksymme niitä, jotka eivät näitä asioita vielä osaa.

Mieti hetki pientä, vasta kävelemään opettelevaa lasta. Kaikki lapsen kehossa viestii suuresta motivaatiosta oppia kävelemään. Hänen katseensa on keskittynyt, suu tiukalla viivalla ja äänimerkkien säestämänä hän varovasti irrottaa kätensä hoitajansa kädestä ja ottaa askeleen. Lapsi saattaa tuuskahtaa nenälleen, mutta emme me siinä kohden toru häntä tai naura hänelle. Sen sijaan me ilmaisemme sanoillamme ja ilmeillämme myötätuntoa, ja kannustamme lasta nousemaan ylös ja uuteen yritykseen. Eikö aikuisten kohdalla voisi päteä sama armollisuuden periaate?

Kun joku ilmaisee – ehkä joskus kömpelölläkin tavalla – tarvitsevansa apua, me saatamme olla todella armottomia, lokeroida ihmisen vikoineen päivineen laatikkoon X, ja jättää hänet yksin. Somessa tällainen lokeroiminen yltyy liian usein yhteishaukunnaksi, jossa lyötyä todellakin lyödään. Ja lujaa. Tämä on sekä surullista että luokattoman helppoa. Some on.

Ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin.

Sovittelijana ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin. Kun menemme auttamaan riidan osapuolia ratkaisemaan sen, meillä ei saa olla alkuoletuksia emmekä voi suhtautua puolueellisesti kumpaankaan osapuoleen. Eikä meillä ole siihen edes oikeutta. Miten voisi olla, kun emme lähtökohtaisesti tunne ihmistä, hänen persoonaansa, menneisyyttänsä tai kokemusmaailmaansa. Emme millään voi tietää, mitä kaikkea on tapahtunut osapuolten välillä ennen sovittelua. Jos sorrumme oletuksiin, emme ole enää sovittelijoita vaan tuomareita, jotka ovat jo käsikirjoittaneet sovintotarinan päätöksen.

Hienointa sovittelemisessa ja valmentamisessa on se, että pääsee uteliaana ja ilman ennakko-oletuksia, puhtaassa ei-tietämisen-tilassa oppimaan ihmistä ja hänen ajatusmaailmaansa. Huomaamaan hänen vahvuutensa ja motivaationsa. Ja ennen kaikkea auttamaan ihmistä huomaamaan nämä kauniit asiat itsessään. Oppimista ei tapahdu, jos ihminen kokee psykologista turvattomuutta, häntä arvostellaan, hänet häpäistään tai muutoin ilmaistaan, ettei hän olisi hyväksytty omana itsenään, omista lähtökohdistaan käsin.

Perustavanlaatuinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät?

Perustavanlaatuinen eettinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät? Seuraavan kerran, ennen kuin kiirehdit päättelemään ja tuomitsemaan, muista kysyä. Siinä piilee kehittymisen siemen, teille molemmille.

 

Mutta missä luuraa arvostus?

Unelmoin hetkestä, jossa seison punaisella matolla, salamavalojen säihkeessä, satojen ihailijoiden hurratessa ympärillä, tv-toimittajien taistellessa haastattelutilaisuudesta. Ehkä joku juu, mutta en minä.

Arvostus. Se on jotakin, joka saa minut kasvamaan silmissä. Nostaa katseeni maasta. Oikaisee ryhtini. Saa minut tuntemaan itseni hyväksytyksi, mukavan kutisevalla tavalla arvokkaaksi. Tiettyjen ihmisten taholta myös rakastetuksi. Arvostus. Ihana, usein harmillisen harvinainen ele.

Mutta kuinka arvostus syntyy ja kuinka sitä voi osoittaa toiselle ihmiselle? Ainakaan se ei synny väkisin. Joidenkin mielestä se pitää hiellä ja kyynelillä ansaita, toiset ajattelevat sen olevan olemassa itsessään, vain odottaen jakamistaan ympäröivään maailmaan.

Toiset säästelevät arvostuksen ilmaisuja aivan kuin ajatellen sen olevan ehtyvä luonnonvara, joka loppuu, jos sitä kaikille ja kaikkialle jakelee. Toisille arvostuksen osoittaminen on hyvinkin arkista ja mutkatonta. Yksi kourallinen tuonne, toinen tänne.

Uusi pomoni viittasi kirjoittamaani blogiin omassa kirjoituksessaan. Asia ei ehkä vaikuta kummoiselta, vain yksi lause rivien välissä. Minulle viittaus merkitsi kuitenkin paljon enemmän. Hän oli huomannut tekstini. Hän oli kiinnostunut lukemaan sen. Hän oli saanut siitä jotain arvokasta itselleen. Hän halusi myös muiden tietävän tekstistä ja sen kirjoittajasta. Hän osoitti arvostusta minua ja ammattitaitoani kohtaan ilmaisemalla arvostuksensa julkisesti. Kas näin. Ei sen kummempaa. Vain näennäisen pieni ele. Miten luulette minun suhtautuvan uuteen pomooni tai tekevän työni tämän jälkeen?

Kun ihminen tuntee itsensä arvostetuksi, se on kuin adrenaliinipiikki, joka buustaa seuraavalle tasolle. Se kasvattaa motivaatiota ja sitoutumista, mutta synnyttää myös arvostusta takaisin päin. Arvostus ei toki synny tyhjiössä, mutta mielestäni sitä ei aina niin tarvitsisi ansaitsemalla ansaita. Monesti yhtälö toimii paremmin toisin päin. Osoita ensin jollekin arvostusta ja saat hänet toimimaan kuten toivot.

Positiivinen palaute kaikissa eri muodoissaan on arvostusta. Pomo on siinä tärkeässä roolissa, mutta niin ovat kaikki muutkin työyhteisön jäsenet. Joskus sen havaitsee pienistä asioista. Saatko peukun postauksellesi, mainitseeko kollegasi jonkun tekemäsi asian, puhuuko joku sinusta selän takana hyvää. Ei arvostuksen tarvitse olla salamavalojen säihkettä tai muutakaan suureellista. Pieni on kaunista. Pieni ja vilpitön. Arvostus.

Tänään sain arvostuksen osoituksen asiakkaaltani, joka kiitti minua avusta päästyään vinkkieni avulla 130 hakijan joukosta hakemaansa työhön. Tänään ilmaisin arvostavani ja rakastavani lastani peittelemällä hänet sänkyyn ja antamalla hyvän yön suukon. Ei sen kummempaa.

Kuinka sinä sen teit?

Mikä meitä yhdistää?

Vuosikymmenen vaihtuessa tuntuu, että maailmaan on ilmestynyt kuilu, joka syvenee syvenemistään. Ihmiset seisovat yhä ponnekkaammin omien näkemystensä takana, kumpusivat ne sitten uskonnosta, rahasta tai ilmastonmuutoksesta. Toisten näkökulmaa ei haluta tai osata nähdä ja ymmärtää. Sosiaalinen media on täynnä ehdottomia mielipiteitä, vihaa ja ahdistusta. Samanmieliset keräävät joukkojaan ja vetäytyvät poteroihinsa suojaan muiden erilaisilta, uhkaavilta ajatuksilta.

Tämä on sovittelijan mielelle surullista seurattavaa. Toisaalta, pitäisikö olla tyytyväinen? Erimielisyydethän ovat meidän bisnes, tulonlähde. Maailmassa on selkeä tarve sovittelijoille ja hallituille keskusteluille, joiden avulla päästään lähentymään ja parantamaan yhteistyötä. Elämään sovussa. Yhtä kaikki, se on valtavan ahdistavaa.

Samalla tunnen vahvasti, että juuri nyt minun kaltaisillani on paikka tässä maailmassa. Jos pystyn saamaan kaksi ihmistä saman pöydän ääreen avoimesti ja rohkeasti puhumaan itselleen merkityksellisistä asioista ja korjaamaan rikkoutuneita välejään, eikö se ole sen arvoista, merkityksellistä ja tärkeää?

Sovittelijakoulutuksessa harjoittelimme erään lähiopetuspäivän aikana Marco Ronzanin näkemysten pohjalta tehtyä sovitteluhaastattelua. Se oli minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikea harjoitus. Haastateltavana minun piti valita henkilö, jonka kanssa en tullut toimeen. Sen jälkeen parini kysyi minulta joukon kysymyksiä, joihin minun tuli vastata niin rehellisesti ja avoimesti kuin pystyin. Mitä arvostat toisessa henkilössä? Missä olette yhdessä hyviä? Mikä teitä yhdistää?

Nieleskelin sanojani ennen niiden sanomista ääneen ja kyyneleet kihosivat silmiini. Minua hävetti. Olin muodostanut tuosta toisesta henkilöstä varman, lähes muuttumattoman mielipiteen, jota olin jo vuosia vahvistanut ja vaalinut vimmalla. Tämän kuvan avaaminen muutoksille oli minusta uhkaavaa. Enkö saanutkaan olla loukkaantunut ja vihainen? Eikö henkilö ollutkaan läpikotaisin ilkeä ja pahansisuinen, kaikkien negatiivisten tuntemusteni arvoinen? Ja mikä kamalinta, oliko meillä jotain yhteistä, olimmeko samalla puolella?

Puhuessani asiakkailleni sovittelun mahdollisuudesta, törmään tähän samaan seinään usein. Kun meillä on vahva ja omasta mielestämme oikeutettu mielipide jostakin henkilöstä tai ryhmästä, tämän kuvan rikkominen pelottaa meitä suunnattomasti. Se on suora uhka identiteetillemme, kaikelle sille, johon uskomme ja jonka varaan olemme olemassaolomme rakentaneet.

Mitä jos kuitenkin uskaltautuisimme uteliaasti ja pelotta raottamaan ovea toisen ihmisen sisimpään? Mitä oikeasti häviäisimme? Vai voittaisimmeko kenties paljon enemmän.

Sisareni kanssa meitä yhdistää lapsuus, sen leikit, leikkimökissä vietetyt yöt, naapurin kissanpoikien pelastaminen.. Sen lisäksi meitä yhdistää myös jaettu pelko vanhempien riidellessä. Mieheni kanssa meitä yhdistää yli 20 vuoden ajan tehty yhteinen matka, rakkaus kolmea lastamme kohtaan, haastava ja kiireinen arki mutta myös yhteiset lepohetket ja matkat, jolloin saamme vain olla ja nauttia siitä, mitä meillä on.

Jos riita ja kahtiajako on vallalla työyhteisössämme, voisimme kysyä itseltämme: Mikä on kuitenkin se liima, joka meitä, taustaltaan erilaisia ihmisiä yhdistää? Miksi olemme juuri sillä kokoonpanolla tekemässä jotain yhdessä? Mitä sellaista on menneisyydessämme, joka tekee meistä meidät? Mikä on se yhteinen päämäärä, yhteinen tavoite ja yhteiset arvot, joiden vuoksi kannattaa haudata sotakirveet ja jatkaa matkaa eteenpäin yhdessä? Mitä sellaista voimme yhdessä toimien ja toisiamme tukien saavuttaa, jota emme ikinä voisi saavuttaa yksin.

Mikä meitä yhdistää?

 

Valinnanvapaus

Vuorovaikutustaitojen kouluttajana pohdin usein omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Sama kaava tuntuu toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Kaava, joka ei monessakaan tilanteessa tuota parasta mahdollista lopputulosta, mutta jota silti uskollisesti noudatan. Se on selkäytimessä. Se on tuttu ja turvallinen. Se tekee minusta minut. En halua luopua siitä.

Vaikkapa kotona lasten kanssa. Olen huolehtiva, tarkka ja pedantti. Jopa neuroottinen. Saatan kysyä lapsiltani moneen kertaan, onko hampaat pesty, onko repussa kaikki tarvittava, onko avain mukana. Tänä aamuna poikani sai tarpeekseen. Hän kierähti eteisen lattialle, alkoi itkeä ja huusi, että kyselyni ahdistavat häntä. Kyllä hän osaa, ei tarvitse koko ajan hengittää niskaan. Niin. Tarkoitukseni oli hyvä. Halusin olla vastuullinen äiti ja varmistaa, että kaikki on mukana, mutta sainkin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Poikani ei suoranaisesti kiittänyt minua huolenpidosta, vaan koki olevansa aivan tampio, joka ei osaa mitään. Opin tärkeän läksyn. Ehkä voin jatkossa hieman himmata ja katsoa, mitä tapahtuu, kun hän saa hoitaa vastuulleen annetut tehtävät aivan itse. Jatkan siis delegoimistaitojen harjoittelua.

Olen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen suorittaja. Mikään ei turhauta minua yhtä paljon, kuin hengailu, oleminen ilman päämäärää tai tapaaminen, jolla ei ole tavoitetta. Teen päivittäin pitkiä to do -listoja, joiden tiedän olevan mahdottomia saavuttaa, mutta teen ne siitä huolimatta. Aiemmin pyyhin pois tehtävän, jonka sain tehtyä, ja ihmettelin päivän päätteeksi, mitä oikein olin puuhannut koko sen ajan. Nyt olen alkanut kirjaamaan ylös asiat, jotka olen saanut hoidettua. Tämä tuntuu yllättävän mukavalta. Se tekee näkyväksi sen, mihin aikani kuluu ja tuottaa minulle aikaansaamisen kokemuksen. Olen ainakin silloin tällöin jopa tyytyväinen itseeni. Hups.

Olen järjestelmällinen ja haluan asioiden tapahtuvan juuri niin kuin olen suunnitellut. Läheskään aina asiat eivät todellakaan mene näin. Tällaisia katastrofipäiviä on paljon. Yksi puhelu koululta saattaa muuttaa muuten niin mukavasti alkaneen päivän kulun täysin. Pahimmassa tapauksessa perun loppupäivän palaverit ja kiirehdin kotiin selvittämään, miksi lapseni on tehnyt sitä ja tätä. Huomaan tehneeni pieniä muutoksia toimintatavassani, onneksi. Osaan, toisinaan, olla vastaamatta puheluun tai wilma-viestiin. Tämä on hyvä alku. Se säästää voimiani muihin tärkeisiin asioihin ja antaa opettajalle mahdollisuuden hoitaa tilanne toisin.

Olen tunnollinen täydellisyyden tavoittelija. Haluan ehtiä tekemään kaikki minulta pyydetyt asiat ja koen helposti huonoa omatuntoa, jos en siinä onnistu. Tällä viikolla huomasin, että olin missannut deadlinen uusien käyntikorttien tilauksessa. Se harmitti. Mutta sitten tein jotain, mitä en olisi ennen tehnyt. Sen sijaan, että olisin laittanut korttien tilaajalle päällekäyvän viestin, jossa olisin inttänyt poikkeusta itselleni, totesinkin harmitellen missanneeni aikarajan ja lupasin tehdä tilauksen ajoissa seuraavalla kerralla. Olipa hämmästykseni aito, kun työkaverini kertoi, että voin vielä syöttää tietoni lomakkeelle, ei niitä kortteja ole vielä tilattu. Kun annoin periksi omasta täydellisyyden tavoitteestani, otin vastuun mokastani ja tyydyin kohtalooni, sainkin iloisen yllätyksen paluupostissa.

Suhtautumiseni on muuttunut myös tilanteissa, joissa joku käyttäytyy epäasiallisesti tai tökerösti. Sen sijaan, että piehtaroisin loukkaantumisen tunteessa, totean itselleni, että sitä sattuu, en voi ottaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin kuluttaa energiaani asian miettimiseen. Tämä on minulle iso juttu ja on kyllä parantanut elämänlaatuani ja vapauttanut kaistaa muulle ajattelulle ja tekemiselle. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toimii!

Jokaisella meistä on valinnanvapaus. Vapaus valita, miten reagoimme yllättäviin tilanteisiin, vapaus valita, millaisen merkityksen ja tilan annamme omille ja toisten mokille ja vapaus valita, näemmekö tehdyn vai tekemättömän työn.

Kesäloman alussa lupasin itselleni, että otan joka päivä rennosti, löysin rantein. Tuli mitä tuli. Se on pitänyt aika hyvin myös syksyn tohinoiden alettua. Päätän, että sama ihana uusi olotilani saa jatkua. Minulla on valinnanvapaus siihen.

Muutos ja mahdollisuus

Olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa Mikko Ijäksen (taiteen tohtori ja tutkija) Suomen sovittelufoorumilaisille pitämää esitystä Council -menetelmästä. Se on alkuperäiskansojen käyttämästä puhepiiristä kehitetty menetelmä, jossa keskeisinä periaatteina on vilpitön, sydämestä kuunteleminen ja puhuminen, spontaanius, asiassa pysyminen ja luottamuksellisuus.

Menetelmä teki minuun syvän vaikutuksen, etenkin sen vahva läsnäolon henki. Kaikki, jolla on merkitystä, on tässä ja nyt, huomenna olet kirjaimellisestikin eri ihminen. Soluistasi osa on kuollut ja uusia syntynyt tilalle. Myös ajatuksesi ja tunteesi ovat jotain muuta kuin mitä ne ovat juuri tällä hetkellä. Se, mitä tässä hetkessä sanotaan, on totta vain nyt. Huomenna sillä ei ole enää merkitystä.

Tämä vahva läsnäolon tuntemus saa minut ajattelemaan sitä, mikä ylläpitää loukkaantumisen tunnetta ihmisten välillä. Muisto. Jokin, jota Mikon mukaan ei ole fyysisesti olemassa. Miksi se sitten vaikuttaa niin suuresti ihmisten väliseen kanssakäymiseen, yhteistyön sujuvuuteen ja asioiden hoitamiseen.

Sovittelu perustuu muutokseen ja ihmissuhteiden kehittämisen mahdollisuuteen. Kun annamme toisillemme tilaisuuden kuunnella, kuulla ja ymmärtää, mistä tulemme ja miten olemme kokeneet, saavat myös ajatuksemme ja mielipiteemme mahdollisuuden muuttua. Ja samalla yhteistyösuhteemme saa mahdollisuuden korjaantua.

Muutokseen sisältyy myös toivo. Kun menetämme toivomme ja uskomme asioiden muutoksen mahdollisuuteen, emme enää jaksa yrittää ja motivaatiomme hiipuu. Vetäydymme, selittelemme, kyynistymme, lakkaamme työskentelemästä muutoksen eteen. Luovutamme.

Työyhteisöissä toivottomuuden tunne näkyy vaikkapa siinä, että hankalaksi määritelty työntekijä siirretään toiseen tiimiin ajatellen, että asia ratkeaa sillä. Olen kuullut tapauksesta, jossa juuri näin on toimittu ja todettu jälkeenpäin, että mikään ei muuttunut, vaikka henkilö lähti. Niin. Vuorovaikutus ja riidat harvoin syntyvät yksin tai yhden yksilön toimesta. Ne ovat osa monimutkaista ryhmädynamiikkaa. Olet varmasti kuullut sanonnan: Riitaan tarvitaan aina kaksi.

Toinen muutokseen ja sovitteluunkin liittyvä harha on, että asiat muuttuisivat kuin taikaiskusta, yhdessä yössä. Harvoin näin on. Tosiasiassa sovitteluprosessin tärkein merkitys on muutosprosessin alkuun laittaminen. Sovittelukeskustelussa työyhteisön jäsenet opettelevat puhumaan toisilleen sydämestä ja kuuntelemaan sydämestä, olemaan vilpittömiä, spontaaneja ja jakamaan toisilleen luottamuksellisia asioita. Kaikki, mikä tapahtuu sovittelukeskustelun jälkeen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, on oleellisempaa, ja auttaa korjaamaan ja rakentamaan yhteistyötä uudelleen.

Eikö ole vapauttava ajatus, että solumme fyysisesti kuolevat ja syntyvät uudelleen, ajatuksemme muokkaantuvat ja uskomuksemme romuttuvat ja rakentuvat entistä jalostuneemmiksi. Ja tämän myötä ihmissuhteillamme on myös uusi mahdollisuus joka ikinen päivä.

Kuin perhonen, joka kokee muutoksen toukasta aikuiseksi, sinäkin voit olla huomenna jotakin sellaista, johon et tänään uskoisi pystyväsi.

Armo ja oikeus

Olipa kerran perhe, joka oli hyvin omalaatuinen. Perheen jäsenet olivat hyvin omanarvontuntoisia, oikeudentajuisia ja herkkiä. He tunsivat nahoissaan, jos heitä ei kohdeltu reilusti. Tunteet kuohuivat pienimmästäkin epätasa-arvon kokemuksesta. Tämä perhe janosi ymmärrystä ja rakkautta.

Olipa kerran koulu, joka oli päättänyt olla tiukka. Tiukka ja armoton. Se ei ymmärtänyt herkkyyttä, erilaisuutta ja erilaisia näkökulmia, puhumattakaan erilaisista tavoista reagoida asioihin. Se rankaisi armottomasti kaikkia, jotka uskalsivat epäillä lakiensa tarkoitusperää. Viisi myöhästymistä ja jälki-istunto. Yksi luvaton alueelta poistuminen ja kasvatuskeskustelu. Merkitystä ei ollut sillä, mikä oli alueelta poistumisen alkuperäinen syy. Oppimisvaikeudet ja huonot numerot. Kyllä ihminen oppii, kun on pakko. No excuses, koulu suuressa viisaudessaan päätteli.

Olipa kerran äiti, joka lähti ihmettelemään kaikkea tätä. Ihmetteli, kyseenalaisti ja suuttui. Puolusti pienimpiään, puolusti ja uupui. Jäi ihmettelemään ihmisten kylmyyttä, kyynisyyttä ja empatian täydellistä puuttumista.

Tämä sama äiti oli lapsuudessaan kokenut kylmyyden, winter is coming. Tämä sama äiti oli oppinut kantamaan vastuunsa kaikesta. Ei selitellyt, ei puolustellut, vaan asteli pää pystyssä kaikenlaisiin tuomioistuimiin ja otti vastaan nuhteet, saarnat ja haukut. Myös ne, joita ei ollut ansainnut.

Vasta keskusteltuaan itämaan viisaan tietäjän, oman tukihenkilönsä kanssa, tämä äiti alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että on olemassa sana nimeltä armo. Armo, myötätunto, lieventävä asianhaara ja puolustus. Että asioita voi halutessaan katsoa myös toiselta kantilta. Että on mahdollista ymmärtää järjettömiltäkin vaikuttavia tekoja ja hetken mielijohteesta tehtyjä ratkaisuja. Että tämä armo on se, joka pelastaa meidät hukkumiselta. Se johtaa ymmärrykseen, myötätuntoon ja rakkauteen. Ymmärrykseen, näkökulman vaihtamisen taitoon, joka tekee meistä inhimillisen, armollisen ja empatiaan kykenevän.

Hoksattuaan tämän tärkeän asian, tämä äiti pystyi vihdoin katsomaan lapsiaan rakkauden täyttämin silmin, ymmärtämään ja puolustamaan heitä armottoman maailman edessä, olemaan heidän asianajajansa ja täyttämään tärkeän osansa maailmassa. Olemaan äiti. As simple as that.

Viina vieköön!

Onpa mukava elää taas tavallista arkea. En tosin yhtään valita. Olihan se kivaa skoolata pikkujouluissa kollegojen kanssa ja nauttia jouluaaton illallista laatuviineineen, puhumattakaan rennosta etelänlomasta, kun ei tarvinnut miettiä seuraavaa työpäivää. En kuitenkaan toivo tästä muodostuvan hyvän jatkon laki.

Viina on viisasten juoma, sanotaan. Viime elokuussa kohistiin Finnairin lentokapteenin käryämisestä kahden promillen humalassa Roomaan lähtevässä koneessa. Lentäjä menetti työnsä, lentolupakirjansa ja sai vielä kaupan päälle ehdollista vankeutta. Oikeuden mukaan edellytyksiä sovitteluun ei tässä tapauksessa ollut.

Osansa kohuista ovat saaneet myös poliitikot. Kuuluisimpia viinanhuuruisia törppöjä eduskunnassa on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka sai niin ikään tuomion kähmittyään kännipäissään edustajakollegaansa. Ja Paavo Arhinmäki, joka urheiluministerinä ollessaan juhli Venäjän virkamatkalla oikein huolella leijonien voittamaa maailmanmestaruuspronssia, ”väsähti” ja sai lätkäjoukkueelta kantoapua hotellihuoneeseen.

Yritysjohtajiakin tähän kategoriaan kuuluu. Pekka Herlinin kerrotaan aloittaneen lounaalla viinistä ja jatkaneen iltapäivästä väkevillä. Armi Ratian alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä etenkin juhlatilaisuuksissa. Kummankaan työntekoon tai työtehoon alkoholinkäytön ei sanota vaikuttaneen, sillä he olivat toimistolla jo kukonlaulun aikaan.

Suuri osa meistä tuntee jonkun, jolla on ongelmia alkoholin kanssa. Se voi olla perheenjäsen, sukulainen, ystävä tai työkaveri. Ehkä olemme joskus pohtineet omaa alkoholinkäyttöämme kriittisesti suurennuslasin kanssa, viettäneet tipatonta tammikuuta tai pitäneet päiväkirjaa juomisistamme.

Katsoin viime viikonloppuna Flinkkilä & Tastula keskusteluohjelmaa, jossa haastateltiin kosteassa perheessä kasvanutta toimittajaa ja päihdeklinikalla työskentelevää, itsekin riippuvuudesta kärsinyttä terapeuttia. Keskustelu oli monella tapaa silmiä avaava. Julkisuudessa, etenkin alkoholin kansantaloudellisista haitoista puhuttaessa, korostetaan fyysistä riippuvuutta. Alkoholisti mielletään aseman räkäposkella -juopoksi, joka antabus-annoksensa turvin joko raivoraitistuu tai kuolee maksasairauteen. Emotionaalinen riippuvuus on kuitenkin se, johon jää helposti koukkuun. Juomme kun olemme vihaisia, juomme kun olemme nälkäisiä, tai väsyneitä, tai yksinäisiä. Salakavalin juomisen muoto on arjessa, aina lähellämme, tiivis osa elämäämme. Se osa, jota emme suurimman osan aikaa edes näe tai mieti.

Työskennellessäni HR konsulttina erään esimiehen tiimissä oli lahjakas, nuori ja sympaattinen insinööri. Hänellä oli suuria haasteita jaksamisen ja mielenterveyden kanssa, eikä työnteko aina onnistunut. Tapasimme säännöllisesti esimiehen, työntekijän ja lääkärin kanssa tukeaksemme nuorta miestä työkyvyn säilyttämisessä.

Ensimmäinen tapaamisemme ei sujunut aivan, kuten olin suunnitellut. Esimies soitti minulle tapaamispäivän aamuna ja kertoi työntekijän kadottaneen työläppärinsä baari-illan jälkimainingeissa. Aloitimme ensimmäisen tukipalaverimme antamalla insinööripoloiselle vakavan varoituksen yrityksen tietoturvallisuuden rikkomisesta. Esimiehelle tämä oli vaikea paikka. Hän aidosti halusi auttaa työntekijää pärjäämään työssä ja saamaan elämänsä järjestykseen. Nuori insinööri itse ei pitänyt juomistaan ongelmana.

Varhainen puuttuminen, puheeksi otto ja päihdeongelmaisen hoitoonohjaus sisältyvät tyypillisesti työpaikan päihdeohjelmaan. Paperilla on seikkaperäisesti kuvattu tilanteet, joissa näitä työkaluja pitäisi käyttää. Sekä esimiehiä että työyhteisön muita jäseniä evästetään puuttumaan juomiseen, kun se haittaa työntekoa ja toimimista työyhteisössä. Todellisuus on hyvin toisenlainen. Näet kollegasi vetävän firman juhlissa p…seet, mutta et puutu, sillä saahan jokainen joskus pitää hauskaa. Haistat työkaverin huoneessa vanhan viinan, mutta kohteliaasti jätät sen huomiotta, kun se kuitenkin hoitaa hommansa suunnilleen hyvin. Kuiskitte käytävällä naapuritiimiläisen olevan taas väsynyt ja äksyllä päällä, mutta tiedätte sillä olevan nyt raskas elämänvaihe.

Toinen HR uralla mieleeni jäänyt kohtaaminen alkoholiongelman kanssa oli minua lähestynyt esimies, joka epäili työntekijänsä tekevän töitä humalassa. Se ilmeni esimerkiksi omituisina viesteinä ja epämääräisenä vuorovaikutuksena muiden tiiminjäsenten kanssa. Tiimi käytti kommunikoimiseen paljon chattia ja muita virtuaalityökaluja. Esimies paljasti minulle, että hän ei juuri näe kaveria, koska tämä työskentelee kotoa käsin lähes koko ajan. Kaveri asui kahden kilometrin päässä toimistolta. Ensimmäisen neuvoni voinette arvata.

Päihteidenkäyttöä ja siihen puuttumista säädellään laajasti työturvallisuuslain ja erilaisten suositusten ja ohjeistusten muodossa. Työterveyshuolto, HR ja työsuojeluorganisaatio on valjastettu toimimaan luotettuna kumppanina päihdeongelmaisen tukemisessa. Ei siis voi olla kyse siitä, että meillä ei olisi tietoa tai osaamista puuttua, silloin kun on puuttumisen paikka. Kaikki tämä on kuitenkin vain sanoja paperilla, ellemme uskalla kohdata ihmistä pullon takana. Mikä meitä estää? Sekö, että saatamme olla väärässä, ja juominen olikin hallinnassa? Sekö, että saamme kuulla kunniamme, jos uskallamme edes epäillä? Sekö, että sen jälkeen meitä ja jokaista askeltamme kytätään kostoksi nenämme työntämisestä asioihin, jotka eivät meille kuulu.

Moni entinen alkoholisti on entinen pitkälti sen ansiosta, että joku uskalsi sanoa ääneen, kun meni överiksi, laittaa stopin hiljaisuudelle. Uskalsi puuttua juomisen näkyviin haittoihin ja asettaa rajat. Jollekin se on ollut puoliso, toiselle ystävä ja jollekin oma esimies. Mutta kuinka moni meistä osaa ajatella, että se on myös ennen kaikkea välittämistä. Aidosti, toisesta ihmisestä välittämistä. Lastenkasvatusoppaissa on kuuluisa lause: Rajat on rakkautta. Minusta se on sitä myös työyhteisössä. Lähimmäisenrakkautta isolla ällällä.

 

Juomari-testi:

Jokaisella on omanlaisensa tapa. Juoda. Valitse jokin seuraavista. Älä jää liian pitkäksi aikaa miettimään, vaan käytä intuitiota. Silloin tuloksesi on luotettavin.

Perjantaina Alkon kautta kotiin, mukaan pullo kotimaan kirkasta, kyynärpäällä napakka kopautus pohjaan ja korkki auki. Pitkiä siivuja pullon suusta ja sitten saunaan. Filmi sammuu taatusti ennen kympinuutisia.

Fiinisti ammattilaisen suosituksesta valittu Pinot Noir, keskitäyteläinen punaviini, joka ehdottomasti tarvitsee lisukkeeksi juustolautasen. Olen niin ansainnut tämän hetken takkatulen ääressä, oman kullan kainalossa, lempisarjaani katsellen.

Sporttibaariin kavereiden kanssa lätkän liigasarjaa seuraamaan. Otetaas kierros huurteisia kaikille, aukeaa ääni paremmin. Miten ne meidän pojat nyt noin ryssii. Sehän oli selvä paitsio.

Lasillinen sherryä on ehdoton jälkiruoan täydellistäjä. Onpa tässä mukava istuskella ystävättären kanssa ja kuunnella viimeisimmät juorut hänen ex-miehensä uudesta rouvasta.

Helmipäivä

Meillä oli vähän aikaa sitten pojan kanssa juhlallinen hetki, kun hän sai 200. helmensä purkkiin. Tai oikeastaan se oli jo 201. sillä ensimmäinen laskelma oli väärin. Ja nämä eivät olekaan mitä tahansa helmiä, vaan niitä kerättiin pelikonetta, oikein kunnon myllyä, varten. Pitkään ja hartaasti, keväästä saakka.

Mitä ihmeellistä tuossa muka on, saattaa muutamakin ajatella. Kyllä siinä vain on. Ihmeellistä, suorastaan ainutlaatuista. Sillä tämän helmipurkin avulla lapsi sai konkreettiset tavoitteet, ja aikuiset saivat kerrottua odotuksensa siitä, mitä he toivovat hänen tekevän, miten käyttäytyvän. Näiden helmien avulla lapsi pystyi kohdistamaan ehtymätöntä energiaansa nyky-yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, ”järkevään tekemiseen”.

Matkalla hänestä paljastui sellaista sisukkuutta ja pitkäjänteisyyttä, jota kukaan ei uskonut olevan olemassakaan. Ja mikä tärkeintä, helmet symboloivat onnistumisia, jotka huomattiin ja joista iloittiin, kun lapsi saavutti tavoitteet. Toki oli niitäkin hetkiä, kun helmiä ei irronnut, ei sitten oikein millään. Mutta ne hetket sivuutettiin ja jatkettiin sinnikkäästi kohti maalia, onnistumiset edellä.

Paras hetki minulle äitinä oli se, kun lapsi sanoi tykkäävänsä tavoitteista. Niihin hän voisi kurkotella jopa ilman helmiä, Kysyin, miksi. ”No koska silloin mä tiedän, mitä multa odotetaan (sydän).” Siinä se. Ydin. Ja aivan itse oivallettuna. Hieno ja unohtumaton tunne.

Kun puhumme helmien keräämisestä, puhumme itse asiassa positiivisesta vahvistamisesta. Oman toiminnan tavoitteiden asettamisesta ja toivotunlaisen käyttäytymisen huomaamisesta ja palkitsemisesta. Muistuttaako yhtään työelämää? Paljonkin. Palkka, bonukset, onnistumisten juhlistaminen, kiitos, arvostus ovat työelämän helmiä. Unohtamatta työn sisällön ja arvojen merkitystä motivoitumisessa ja palkituksi tulemisen tunteessa.

Jotta pystymme vaikuttamaan positiivisella tavalla käyttäytymiseen, meidän täytyy ottaa ensin selvää, mistä itse kukin motivoituu, mitä pitää merkityksellisenä. Myyntimies Jantuselle merkitys tulee kilpailusta ja voittamisesta, jonka palkintona on rahallinen bonus tai kuukauden myyjä -titteli. Sairaanhoitaja Sopaselle siitä, että hän saa nähdä potilaansa lähtevän terveenä ja onnellisena kotiin. Mikä saa sinut liikkeelle?

Olin 2000 -luvun taitteessa töissä Nokian tutkimuskeskuksessa. Talo vilisi toinen toistaan lahjakkaampia tutkijoita, jotka olivat valmistuneet Suomen ja maailman huippuyliopistoista. Asiantuntemusta arvostettiin ja työtä tehtiin välittämättä vuorokaudenajasta tai työtunneista. Mutta palkitsemisen rakenteet olivat pahasti pielessä. Yrityksen tyypillinen tapa palkita huippututkija hyvästä työstä, oli antaa hänelle oma tutkimustiimi.

Kuinka monta kertaa sainkaan kuulla ja nähdä tämän huippututkijan ahdistuksen ja turhautumisen, kun hänen piti käyttää aikansa hallinnollisiin asioihin, kuten kehityskeskustelujen käymiseen, budjetointiin tai bonusten hyväksymiseen sen sijaan, että olisi saanut jatkaa kohteen tutkimista ja onnistua asiantuntijana.

Onneksi tutkimuskeskus oli myös ensimmäisiä yksikköjä, jossa lähdettiin kehittämään asiantuntijapolkua, myös palkitsemisen kannalta. On viisautta tunnistaa ja tunnustaa, että meistä jokainen ei motivoidu statuksesta tai päällepäin näkyvistä vallan symboleista. Uravalmentajana käyn samoja keskusteluja asiakkaideni kanssa. Ja kysyn yleensä aika suoraan, onko esimiespositio oikeasti sitä, mitä hän haluaa. Monelle vastaus on ei.

Onnistumisten huomaaminen, helmien ja lopulta pelikoneen muodossa, ja itse kullekin motivoivalla tavalla on suorin tie muutokseen. Oma halu, oma motivaatio, itselle tärkeät asiat ovat keskiössä. Raippa ja keppi harvoin toimivat, mutta niitä käytetään silti surutta käyttäytymisen ohjaamiseen. Koulussa ne ovat puhuttelun, kasvatuskeskustelun tai jälki-istunnon muodossa, työpaikalla negatiivista palautetta, ja ääritapauksissa varoitus tai jopa irtisanominen. Mutta opettavatko ne tosiaan? Vai saavatko ainoastaan katkeraksi.

Kuinka moni meistä on tuntenut itsensä energiseksi ja motivoituneeksi saatuaan kriittistä palautetta esimieheltä? Tai kuunneltuaan puolison nalkutusta pöydällä lojuvista tiskeistä. Jes, kiitos rakas. Nyt mä heti siivoan keittiön. Olipa mukavaa, kun huomasit. Ja pah. Mutta näin se monesti menee, onhan se meillä perimässä. Selviytyminen. Jos esi-isämme eivät olisi kiinnittäneet huomiota negatiiviseen asioihin ja vaaroihin, vaikkapa siihen karhuun kiven takana, ei meitä olisi nyt tässä ihmettelemässä positiivisiin asioihin keskittymistä.

Katsoin jokin aika sitten mielenkiintoisen dokumentin brittikoomikosta, joka lähti selvittämään, onko hänellä adhd. Dokumentti oli ajatuksia herättävä, sillä siinä haastateltiin tutkijoita, jotka tutkivat adhd:ta eri tulokulmista. Minulle jäi erityisesti mieleen erään antropologin esimerkki kahdesta kylästä, jotka kumpikin sijaitsivat meren rannalla. Ensimmäisessä kylässä arvostettiin suuresti samanlaisuutta ja oli omaksuttu samanlainen tapa toimia. Niinpä, kun muutama heistä keksi mennä uimaan haita vilisevään mereen, muut seurasivat perässä. Hait saivat herkkuaterian ja koko kylä hävisi maailmankartalta.

Toisessa kylässä erilaisuus hyväksyttiin osana monimuotoisuutta, eikä pyritty vain yhteen tapaan toimia. Myös tässä kylässä pari asukasta sai idean mennä uimaan haita vilisevään mereen ja joutuivat haiden syömiksi. Mutta tämän kylän muut jäsenet eivät seuranneetkaan kahta huimapäätä, vaan oppivat raukkaparkojen virheestä ja selvisivät hengissä. Antropologi nimitti näitä kahta hain syötiksi. Adhd-piirteiset, (uhka)rohkeat yhteisön jäsenet ovat olleet tärkeitä uusien asioiden kokeilijoita. Joku on todennut osuvasti, että ilman heitä ihmiskunta ei olisi koskaan tullut ulos luolasta.

Valitettavasti tämän päivän yhteiskunnassa samanlaisia luonteenpiirteitä ei enää juurikaan tarvita tai arvosteta. Tärkeämpänä pidetään sitä, että pystyy olemaan paikallaan ja keskittymään kuuntelemiseen tai katselemiseen. Koulussa oppitunnilla, töissä palavereissa tai tietokoneen ääressä työskennellessä.

Asia, joka liittyy mielestäni kiinteästi myös onnistuneeseen palautteen antamiseen, on yksilöiden erilaisuuden tunnistaminen, sen vilpitön hyväksyminen ja sen pohjalta palkitseminen. Jos tiimissä olisi vain toistensa kaltaisia ihmisiä, kuten kylässä numero yksi, olisi esimiehen tehtävä helppo. Hän tietäisi, mistä työntekijät motivoituvat ja millainen palkinto saa heidät liikkeelle. Todennäköisesti tiimissä olisi myös vähemmän, jos lainkaan, riitoja, sillä kaikki olisivat aina yhtä mieltä kaikesta. Sen pituinen se.

Todellisuudessa työyhteisössä on hyvin erilaisia ihmisiä, erilaisia mielipiteitä, erilaisia tapoja toimia ja erilaisia motiiveja ja tarpeita. Kaiken tämän keskellä esimiehen täytyy opetella tuntemaan yksilöt omine motiiveineen ja sovittaa yhteen monenlaiset intressit ja tavoitteet. Konfliktien sovittelussa pyritään samaan. Siinä pyritään antamaan jokaiselle mahdollisuus avata omia motiivejaan ja näkökulmiaan ja auttaa tällä tavoin kaikkia ymmärtämään toisiaan paremmin. Silloin erilaisten näkemystenkin on mahdollista kukoistaa samassa elinympäristössä ja opimme ”sietämään” toisiamme, vaikka emme samankaltaisia olisikaan.

Kun mietimme positiivista vahvistamista, kuinka usein tulemme ajatelleeksi, miten kohtelemme itseämme? Kuinka usein muistamme taputtaa itseämme olkapäälle kaikesta venymisestä arjessa? Kiitos Tiina, että muistit lapsesi metsäretkieväät. Kiitos, että mahdutit vielä yhden asiakkaan jo valmiiksi täyteen työkalenteriisi. Kiitos, että kävit ruokakaupassa, vaikka se menikin iltakymmeneen. Kiitos. Olet super.

Jos emme muista huomata ja palkita itseämme, kuinka voisimme vaatia, että pystymme huomaamaan hyvän muiden toiminnassa. Aloitetaan siis läheltä, ei kaukaa. Aloitetaan itsestämme.

Minun helmiäni tällä viikolla ovat olleet kiitosviestit kahdelta ura-asiakkaalta, jotka ovat saaneet töitä ja yhteinen itsenäisyyspäivän illallinen perheen kanssa. Millaisia helmiä sinä olet saanut? Ja kenelle sinä olet antanut helmen?