Pöllöt eivät ole sitä, miltä näyttävät

Seurasin teininä intohimoisesti kulttisarjaa Twin Peaks. Siinä FBI agentti Dale Cooper yrittää parhaansa mukaan selvittää nuoren Laura Palmerin raakaa murhaa Twin Peaksin pikkukaupungissa. Murhatutkinnan edetessä kaupungin asukkaista paljastuu ensivaikutelmaa romuttavia uusia piirteitä ja totuuksia. Hyvä onkin paha tai aluksi pelottavasta kuoriutuu tutkinnan kannalta ratkaiseva apu. Pöllöt eivät ole sitä, miltä näyttävät.

Jokin viikko taaksepäin moikkasin iloisesti tuttavarouvaa, kuten minulla on tapana. Vastaukseksi sain hiljaisuuden. Ei vastatervehdystä, vain painostava hiljaisuus ja totaalinen huomiotta jättäminen. Koska tiukassa istuva uskomukseni itsestäni on, että olen aina syypää mitä tahansa asia koskeekin, niin nousi tämä voimakas tunne mieleeni myös nyt. Mitähän  olen sanonut tai tehnyt, kun hän ei vaivaudu edes tervehtimään? Olin kieltämättä tilanteessa hyvin närkästynyt ja ehkä hieman vihainenkin. Ne kultaiset käytöstavat, jotka ihmisiltä puuttuvat.. Hoh hoijaa.

Puhuin asiasta myös miehelleni, joka sanoi minun vain kuvittelevan asian ja että ei kannata mennä johtopäätöksiin mokomasta. No eipä niin, mutta minkä sitä itselleen ja mielikuvitukselleen mahtaa. Olkoon koko ikävä ihminen. Myöhemmin juttelin toisen tuttavani kanssa, joka kertoi perheellä olevan juuri nyt paljon surua ja murhetta pienen lapsensa terveydestä. Ja minua hävetti. Ei tuttavan tilanne tai taannoinen käytös, vaan omat tuntemukseni ja aiheeton närkästymiseni. Aina ei tarvitse jaksaa moikata ja joskus on hyvä kerätä voimia ihan omissa oloissaan ilman ylenpalttista sosiaalisuutta.

Luin juuri Antti S. Mattilan kirjan Näkökulman vaihtamisen taito. Uusien näkökulmien avaaminen ja oman mielentyyneyden säilyttäminen vaikeissa tilanteissa pohjautuu niinkin kauas kuin stoalaiseen filosofiaan:  Asiat itsessään eivät meitä vaivaa, vaan oma käsityksemme niistä. Niinpä. Tulkitsemme havaintojamme omien ainutkertaisten silmälasiemme läpi sen kummemmin miettimättä, että on olemassa muitakin totuuksia, kuin omamme. Tämän viisauden kun olisin muistanut myös tuona aurinkoisena sunnuntai-aamuna ja ehkäpä miettinyt muitakin mahdollisia selityksiä hiljaisuudelle.

Kuinkahan moni mielenpahoitus ja erimielisyys työpaikalla johtuu siitä, että pysyttelemme omissa tulkinnoissamme työkaverin sanoista, eleistä ja teoista? Harva meistä myöskään antautuu kysymään lisää, ottamaan selvää siitä, mistä kulmasta toinen asiaa tarkastelee tai millaiset aiemmat kokemukset ovat muovanneet käsityksiä. Kuinka monta pöllöä on sinun työpaikallasi?

 

 

Loukkaantumisen sietämätön keveys

Oksettaa. Vatsassa kääntyy. V..ttaa. Mikä toi luulee olevansa. En mä ole loukkaantunut. Asiat ne vain riitelevät, ei ihmiset. Juu, juu.

Jos näin todellakin olisi, ei kenenkään meistä tarvitsisi pistää yhtään ajatusta tai energiaa moisen miettimiseen. Jos näin olisi, ei tarvitsisi viettää unettomia öitä, ei tarvitsisi pitää mykkäkoulua, olla moikkaamatta työpaikalla, katsoa kieroon tai hymyillä väkinäisesti.

Aloitin ratkaisukeskeisen työyhteisösovittelun koulutuksen pari viikkoa sitten. Ihan mahtava juttu. Tosin  totesin kouluttajalle, että onhan se absurdia. Minä, joka inhoan riitelyä, lähden oikein hakemalla hakemaan lisää riitoja. Olenkohan ihan terve? :o)

Mutta toisaalta: Jos inhoan riitelyä, olisihan se aivan mahtava ajatus olla osaltaan auttamassa riitojen sovittelussa. Tuoda omalta mikroskooppisen pieneltä osalta ihmisille, työpaikoille, Suomelle, maailmalle ja universumille hieman lisää näkökulmia, ymmärrystä ja taitoja ratkaista eripuraa ja suojella äärimmäisen herkkiä vuorovaikutussuhteita. Kyllä, olen niin oikealla polulla. Tää on mun juttu. Vahvuuteni ja sydämeni ovat juuri tässä.

Urallani olen ollut roolissa, jossa olen päässyt mukaan arjen työhyvinvointitilanteisiin. Yhdellä loppui työ, joku uupui, jotkut eivät tulleet toimeen keskenään, jollain oli suoriutumisen kanssa haasteita. Moni oli närkästynyt, loukkaantunut ja vihainen. Kemiat eivät kohdanneet. Silloin oli tärkeää, että läsnä oli joku joka hoksasi, mistä kenkä puristi, pysyi puolueettomana ja sai kaikkien ajatukset, tunteet ja näkökulmat näkyviksi, kaikille. Jokainen tuli kuulluksi. Arvostetuksi omana itsenään.

”Me ollaan sankareita kaikki” laulaa J. Karjalainen. Juuri näin. Jonkun vain täytyy oikeassa paikassa, oikeaan aikaan sanoa ne oikeat kannustavat sanat.

Ihanaa olla juuri tässä. Juuri nyt.

Hyvää, rauhallista vappua.