Muistan, kun ala-asteella myöhästyin aamun ensimmäiseltä tunnilta ja jouduin odottamaan käytävässä aamunavauksen loppumista ennen luokkaan menoa. Pää painuksissa avasin luokan oven ja kohtasin opettajan tuiman katseen. ”Anteeksi, että olen myöhässä. Nukuin pommiin ja lapasetkin oli hukassa.” Oikein tunsin, kuinka 30 silmäparia tuijotti minua takaisin, joku tirskahti, joku toinen heitti vinon läpän: ”Toi Myöhänen on aina myöhässä. Sukuvika, heh heh.”
Mitä tapahtuu, kun mokaamme? Mihin se osuu? Mitä se tarkoittaa? Asioita tapahtuu kahdella tasolla. Näkyvä taso on tapahtuma, asia itsessään, myöhästyminen. Sitä sattuu meille kaikille, muillekin kuin Myöhäsille. Syvempi, näkymätön taso on itsetunnon taso. Miksi myöhästyminen sai ja saa minut edelleen tuntemaan itseni erityisen epäonnistuneeksi? Ei vain yhden tilanteen mokaajana, vaan ihmisenä. Miksi myöhästymisen tapahtuma saa määrittää, kuka minä olen tai arvoni ihmisten joukossa, sen sijaan, että se olisi vain tapahtuma tapahtumien joukossa?
Kyse on halusta kuulua johonkin, olla hyväksytty jäsen ryhmässä. Ryhmän sosiaalinen hyväksyntä on meille tärkeää. Sen normien ja pelisääntöjen rikkomisesta seuraa näpäytys, rangaistus, häpeän kohteeksi joutuminen. Sen vuoksi emme mielellämme mokaa. Ja jos mokaamme, on meillä valtava halu selittää mokaa jollakin järjellisellä syyllä, asialla tai ihmisellä. Muiden syyttely esimerkiksi työpaikan riitatilanteessa on erittäin luonnollinen seuraus omasta mokasta. Jotta pystymme suojelemaan itseämme ja herkästi haavoittuvaa itsetuntoamme, on omalle mokallemme tai huonolle käytökselle oltava syy ulkopuolella.
Anteeksipyytäminen on pirullisen vaikeaa. ”Anteeksi” ei ole vain sana muiden joukossa. Se on myönnytys toiselle ihmiselle siitä, että olen jollain tavalla vajaa, epäonnistunut ja epätäydellinen. Anteeksipyytäminen aiheuttaa oman hallinnan tunteen menettämisen. Se antaa siinä hetkessä vallan toiselle ihmiselle. Tämä ihminen käyttää valtaa haluamallaan tavalla; hän joko antaa anteeksi tai sitten ei. Anteeksipyytäminen on vaikeaa juuri siitä syystä, että aina on mahdollisuus olla saamatta anteeksi. Jäädä ikuisiksi ajoiksi epätäydellisyyden tilaan ihmisenä.
Aito ja vilpitön anteeksipyytäminen vaatii kantajaltaan äärimmäisen hyvää, ehjää itsetuntoa. Itsetuntoa, joka on kasvanut tai jäänyt kasvamatta lapsuudessa, omien vanhempien, sisarusten, isovanhempien, opettajien, ja muiden itselle tärkeiden ryhmien kanssa jaetusta vuorovaikutuksesta, sosiaalisesta hyväksynnästä.
Kun mokaamme, toimimme väärin, sanomme pahasti tai aiheutamme toiselle vahinkoa, kumman valitsemme? Otammeko vastuun sanomisestamme tai tekemisestämme pyytämällä anteeksiantoa, vai suojelemmeko itsetuntoamme osoittamalla sormella pois päin itsestämme?
Sovittelussa emme itseisarvona pyri anteeksipyytämiseen tai anteeksiantamiseen. Se on hyvän dialogin luonnollinen lopputulos, mutta ei ainoa onnistumisen mittari. Kun avaamme itsemme, kerromme tunteistamme ja kokemuksistamme, päästämme toisen ihmisen hyvin lähelle minuuttamme. Joskus hyvinkin intiimille alueelle, hauraan itsetuntomme juurelle. Jos pystymme tähän avoimuuteen, voimme luoda toisen ihmisen kanssa yhteisen kokemuksen, yhteisen ymmärryksen, jossa anteeksipyytäminen ja -antaminen ovat lähelle päästämisen ja lähelle pääsemisen kulminoituma.
Häpeästä vapautuminen vapauttaa energiamme itsetuntomme käyttöön ja anteeksipyytäminen ja vastuunotto eivät yhtäkkiä olekaan enää ylivoimaisen vaikeita asioita. Ne ovat vain asioita asioiden joukossa. Ja me, olemme senkin jälkeen arvokkaita ja arvostettuja.
puhumallaparas 