Kohti korkeuksia – positiivisen palautteen voima

Kohti korkeuksia 2016

Nuori mies lysähtää tuoliin. Ylisuuri huppari roikkuu päällä. Sen hihat on kääritty kyynärpäihin. Ranteisiin saakka tatuoidut kädet liikehtivät levottomasti. ”V..ttu, että on ollut aamu. Voi s..tana kun tekis mieli lähtee meneen, vaikka viikko on vasta alussa. Olispa jo perjantai.” Nuoren miehen joka toinen sana on voimasana. Hän myöntää, että kiroilu häiritsee työkavereita. Siitä on hänelle sanottukin monesti. Mutta who cares. ”Mä oon vaan tällanen, niinku arvoasteikon alimmalla portaalla. Ymmärrät sä?” ”No en ymmärrä, kerro lisää. Mitä tarkoitat sillä?”, heitän vastakysymyksen. Mistä tällainen kokemus tulee? Miltä se tuntuu? Mitä se saa aikaan? Itsetunnolle, käyttäytymiselle, koko olemassaololle. Jatkamme jutustelua, ja kuulen työpaikan jatkuvista riidoista, sanailusta, nälvimisestä, haistatteluista, syytöksistä. Puolin ja toisin. Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.

Nuori mies on kaiken kiroilunsa ja uhonsa takana ihan mukavan oloinen tyyppi; hieman eksyksissäkin, ehkä. Jossain vaiheessa minulle tulee voimakas tarve kysyä, mikä on hänen vahvuutensa. Kysymys tulee hänelle yllättäen, puskista. ”Ei mulla taida olla semmoisia, vahvuuksia. En nyt kyllä osaa sanoo mitään.” Muotoilen kysymyksen uudestaan, ja pyydän häntä miettimään elämää yleensä. Vahvuudet voivat näyttäytyä myös muualla kuin töissä. ”Missä sä olet noin niin kuin ylipäätään hyvä? Kyllä säkin varmasti olet jossain hyvä.”, sanon. Pitkän hiljaisuuden jälkeen nuori mies aloittaa varovasti: ”No, ainakin mä autan muita aina ennen kun itseäni. Siinä mä oon hyvä. Ainakin mun kaverit sanoo niin. Mä en koskaan mieti itteeni, vaan autan, jos joku tarttee apua. Sellanen mä oon. Luotettava.”

”No mutta, tuohan on tosi tärkeä juttu. Sun kaverisi varmasti arvostavat sua, kun sä autat heitä pyytämättä.”, tsemppaan. Seuraavaksi saan todistaa ihmettä. Kaverin ryhti nousee, ja hän kasvaa silmissä ainakin 20 senttiä. Kasvoilla häivähtää helpotus, ja ehkä jopa hymyn tapainen. Se, mitä hän seuraavaksi sanoo, palauttaa meidät molemmat takaisin maan pinnalle. ”Niin. Autoin mä alussa täällä töissäkin. Mutta sitten mä tein jonkun virheen ja sain kuulla siitä. Ei tehny enää mieli auttaa, kun sai vaan sontaa niskaan vaikka hyväähän mä vaan tarkotin. Niin en sitten uutena kaverina ihan osannukkaan.” Niinpä. Se perisuomalainen tapa. Älä kehu liikaa, ettei se ylpisty. Monessa työssä ainoa mittari on se, ettei saa palautetta lainkaan. Silloin voi ajatella, että on onnistunut työssään ihan hyvin. Kun ei saa palautetta. Palautetta annetaan vain tarpeen vaatiessa. Kun jokin menee vikaan. Kun tehdään virhe.

Mitä, jos yhtenä aamuna jokainen sanoisi työkaverilleen yhden asian, jossa hän on ihan hyvä? Onnistunut. Mitä, jos pidettäisiin ylpeitä ja itseensä tyytyväisiä ihmisiä ihan mukavina tyyppeinä? Kaikesta huolimatta. Mitä, jos?

Tunnin keskustelun lopussa ranteisiinsa saakka tatuoitu nuori mies on unohtanut puheestaan voimasanat lähes tyystin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s