Hän on loukkaantunut minulle, tiedän sen. Näin sanoo vaistoni, aistimukseni, koko kehoni. Hän ei enää reagoi päivityksiini facebookissa. Hän vastaa hiljaisuudella viesteihini, jopa minulle tärkeisiin sellaisiin. Hänellä ei ole enää aikaa jutella kanssani, kuten ennen. Hän välttelee, vaikenee, kääntyy pois. Loukkaantuminen tuntuu selkäytimessäni saakka. Minulla on paha olla.
Puhumattomuus on tuskallisinta. Tiedän, että loukkaantuminen on välillämme läsnä, mutta en ehkä koskaan saa tietää, miksi. Mitä olen sanonut tai tehnyt, joka sai aikaan loukkaantumisen? En saa tilaisuutta puhua siitä hänen kanssaan. En voi kysyä miksi. En voi kertoa omaa näkökulmaani. En saa mahdollisuutta pyytää anteeksi, jos olen tehnyt väärin. En ehkä koskaan enää voi olla hänen kanssaan luontevasti, tai ylipäätään olla. Me molemmat olemme menettämässä tärkeän ihmissuhteen. Ystävän, jonka kanssa on kiva tehdä asioita, jutella, nauraa, parantaa maailmaa, saada lohdutusta, tulla ymmärretyksi ja olla hyväksytty.
Kurkotan sovittelua kohti, koska olen siinä keskeneräinen. Esimerkkinä huono. En uskalla lähestyä, kysyä, en avautua. Pelkään. Pelkään torjutuksi tulemista. Sitä, että hän nauraa minulle tai vähättelee aavistuksiani, jopa kieltää ne kokonaan. Pelkään menettäväni ihmisarvoni, jos näin käy. Kuinka sieltä ikinä eheydyn?
Harva meistä pystyy sovittelemaan ilman apua. Kaiken auki puhuminen ja oman sisimpänsä avaaminen vaatii tuekseen turvallisuuden tunteen ja halua sopia. Sovittelijan tärkein tehtävä on olla turvasatama, luottamus, avoin tila, jossa sanat voivat tulla. Sovittelija houkuttelee kysymyksillään sanat ulos, korvat auki ja raivaa näin tietä tietoisuudelle. Hän auttaa osallisia löytämään ne syyt, joiden vuoksi heidän kannattaa puolustaa ja korjata juuri tätä ihmissuhdetta.
Pystyn muodostamaan silmieni eteen kuvan, jossa kaksi puhumatonta ylittävät pelkonsa ja uskaltavat jakaa itsestään jotain herkkää, henkilökohtaista ja syvää. Pystyn tuntemaan, kuinka tiedon palasten virratessa sana sanalta, ymmärrys ja sitä kautta helpotus leviää kehoon. Kuinka yksityiskohdat loksahtavat paikalleen ja kumpikin näkee, mitä toinen on tuntenut, ajatellut ja kokenut. Sovittelun maailma kiehtoo minua, koska se sisältää toivon elementin. Toivon puhumaan oppimisesta, ymmärryksen lisääntymisestä ja ihmissuhteen pelastumisesta.
En ehkä itse ole kelpo soviteltava, mutta olen kelpo sovittelija. Miksikö? Siksi, että aistin, vaistoan ja sisäisesti tiedän asioita. Havaitsen paljon sellaista, jota suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä ei pysty havaitsemaan. Näin myös intuitiivisesti tiedän, mitä milloinkin on sanottava ja tehtävä, jotta solmut alkavat avautua ja ovi raottuu ymmärryksen käydä sisään.
Sovittelu on.
puhumallaparas 