Kiusaajan kahdet kasvot

Olen yksinäinen tokaluokkalainen välitunnilla, jolta toinen oppilas käy kysymässä, olenko poika vai tyttö lyhyine hiuksineni.

Olen epävarma teini, joka viivyttelee koulun vessassa, jotta luokkakaverit eivät pääsisi nälvimään hölmöistä vaatteistani.

Olen vastavalmistunut nuori ekonomi ensimmäisessä työpaikassani, jossa vanhempi naiskollega naurattaa muita pyytämällä tyttöä keittämään kahvit.

Olen kokenut asiantuntija, jolle kollega pitää mykkäkoulua, koska olen pyytänyt häntä toimimaan minun kanssani samojen pelisääntöjen mukaan, kuin muiden.

Olen huolestunut äiti, joka kivahtaa ilkeästi opettajalle liiallisesta wilma-raportoinnista, kun ylivilkas poikani ei sopeudu kouluarkeen.

Olen uupunut vaimo, joka nalkuttaa miehelleen kaikki päivän turhaumat eikä ole tyytyväinen mihinkään, mitä mies on kotona lasten kanssa tehnyt.

Olen kriittinen kollega, joka hyvää tarkoittaen löytää tiimikaverin uudesta ideasta kaikki sen riskit ja puutteet.

Olen aktiivinen some-kuluttaja, joka näkee tilaisuutensa tulleen ja kertoo oman painavan mielipiteensä toisen ahdingosta.

Kiusaamisen kokemuksia on meistä jokaisella. Joskus olemme antavana, joskus saavana osapuolena, ja toisinaan näemme kiusaamista puuttumatta siihen millään tavalla.

Viimeaikainen uutisointi Aku Louhimiehen ohjaamismetodeista, lähes sadistisesta tavasta saada näyttelijästä ulos paras mahdollinen suoritus, on ollut ahdistavaa luettavaa ja katsottavaa.  Ensimmäinen reaktioni eturivin naisnäyttelijöiden esiin tuomiin asioihin oli epäusko, järkytys ja suuttumus. Miten ihmeessä ihminen ei voi tunnistaa, milloin toinen oikeasti kärsii? Miten ihmeessä hän voi kokea oikeudekseen nöyryyttää toista ihmistä tällä tavalla? Mutta kun olen seurannut Louhimiehen reaktioita häntä vastaan esitettyihin syytöksiin, olen alkanut tuntea ahdistusta myös hänen puolestaan. Ja olen samalla vaikuttunut hänestä. Olen vaikuttunut siitä, että hän ei millään tavoin pyri selittelemään tekoaan tai vähättelemään vahingoittamiensa näyttelijöiden kokemuksia. Sen sijaan hän pyytää heiltä anteeksi ja osaa myöntää olevansa keskeneräinen, vasta oman muuttumismatkansa alussa. Sovittelijan silmissä Aku on auki sovittelulle, hän on siihen halukas ja motivoitunut. Kuinka valmiita sovittelulle ovat loukatut osapuolet? Tai pystyvätkö he siihen? Varmasti nämä kokemukset ovat traumatisoineet näyttelijöitä syvästi, ja samaan pöytään istuminen vaatii heiltä todella todella paljon.

Julkisuutta on saanut myös joensuulaisessa päiväkodissa tapahtunut kiusaaminen, jossa lapsi kiusasi toista niin, että kiusattu pelkäsi mennä päiväkotiin. Tilannetta oli käsitelty yhdessä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Kiusaajan vanhempien ja päiväkodin henkilökunnan mielestä kiusaaminen oli loppunut ja asia mennyt parempaan suuntaan, mutta kiusattu ja hänen vanhempansa eivät olleet tyytyväisiä ja lapsi pelkäsi edelleen. Mitä tässä oikein tapahtui? Tulivatko lapset kuulluksi? Pyysikö kiusaaja anteeksi tai antoiko kiusattu anteeksi? Tulivatko lapset ja heidän vanhempansa osallisiksi sovinnosta? Vai kävikö tässä sittenkin niin, että vastuunsa tunteva päiväkodinjohtaja otti aktiivisemman roolin, kuin mitä oli tarpeen, ja tuomaroi lapsille päätöksen? Kannettu vesi ei kaivossa pysy, sanotaan. Ja se taitaa olla totta tässäkin tapauksessa.

Kun erilaiset ihmiset erilaisine arvoineen ja vuorovaikutustyyleineen ovat tekemisissä keskenään, he väistämättä aiheuttavat toisilleen joskus myös loukkaantumisia ja pahaa mieltä. Törmäämme päivittäin tilanteisiin, jotka ärsyttävät, suututtavat ja satuttavat, mutta pystymme yleensä joko ohittamaan asian sen enempää pohtimatta tai puhumaan sen selväksi. Joskus loukkaamisen ketju kuitenkin jatkuu, ja silloin siitä tulee kiusaamista. Kiusaaminen on pitkään jatkuva tilanne, jossa kiusaajalla on ylivalta kiusattuun nähden. Kiusaaja myös tietää, mitä hän on tekemässä. Se ei siis ole vahinko. Tällöin tilanteeseen pitää puuttua.

Mitä voit tehdä, jos koet, että toinen ihminen on sanonut sinulle pahasti tai toiminut epäasiallisesti? Voit pyytää häntä lopettamaan ja kertoa, että se mitä hän sanoi, tuntui sinusta pahalta. Sanoita tunteesi ja kerro selkeästi, missä kulkee raja. Olen itse joutunut sanomaan eräälle työkaverilleni, että ”älä huuda minulle”. Huutaminen oli ollut organisaatiossa hänelle sallittua, kukaan ei ollut puuttunut siihen, vaan asiaa seliteltiin hänen persoonaansa kuuluvana asiana, joka oli parempi hyväksyä. Onko todella näin, että saa huutaa työkaverille, jos on asioista eri mieltä? Minun mielestäni ei. Voit olla se ensimmäinen rohkea, joka muuttaa työpaikan kirjoittamatonta sääntöä. Se ei välttämättä ole helppoa tai tuskatonta, mutta ainakin pystyt elämään itsesi kanssa tietäen, että toimit omien arvojesi mukaan.

Jos kiusaaja ei lopeta kiusaamista pyynnöstäsi huolimatta, vie asia omalle esimiehellesi. Älä viivyttele tässäkään kohtaa. Esimiehellä on lain mukanaan tuoma velvollisuus turvata jokaisen työntekijänsä fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi työpaikalla. Esimiehen tehtävä on ottaa asia puheeksi kiusaajan kanssa ja lopettaa epäasiallinen käytös. Jos esimies ei niin tee, hän toimii lainvastaisesti.

Moni meistä ei tule ajatelleeksi, että voi olla kiusaamisen hyväksyjä tai mahdollistaja, jos ei puutu toiseen ihmiseen kohdistuvaan loukkaamiseen. Kuulin kerran toisen tiimin esimiehen vitsailevan ilkeästi työntekijänsä ulkonäöstä hänen huoneensa ohi kävellessään. Mutta niinpä vain en tehnyt mitään. Puhisin itsekseni huoneessani ja kävin kyllä ilmaisemassa kiusatulle sympatiani, mutta en marssinut kiusaajaesimiehen luo kertomaan, mitä mieltä olin hänen toiminnastaan. Pisteet siitä minulle. Toivottavasti olen nyt läksyni oppinut.

Palaan vielä askeleen taaksepäin. Ihmisten erilaisiin vuorovaikutustyyleihin, erilaisiin näkökulmiin ja arvoihin sekä niiden mukanaan tuomiin väärinkäsityksiin ja siitä seuranneisiin loukkaantumisiin. Kaikki mikä liikkuu, ei ole kiusaamista. Mutta siitä voi tulla kiusaamista, jos asian annetaan olla. Sovittelun kuningasajatus on puuttua tilanteeseen jo siinä vaiheessa, kun loukkaantuminen tapahtuu. Kun istumme yhteisen pöydän ääreen ennen tilanteen eskaloitumista suuremmaksi ongelmavyyhdeksi, pääsemme vähimmällä. Niin ihmisten hyvinvoinnin, työpaikan ilmapiirin kuin menetetyn työmotivaation ja turhien sairaslomien aiheuttamien rahallisten menetysten osalta. Viivan alla näkyy.

Ja puhuminen. Se kannattaa aina.