Kuka sinua kannattelee?

Kuluneella viikolla pohdimme työkavereiden kanssa tiimimme merkitystä. Muistin itse kirkkaana hetken, jolloin minulta petti maa jalkojen alta ja kaikki lapseeni liittyvä huoli ja stressi pyrkivät kerralla ulos. En osannut enää kuin itkeä.

Siinä hetkessä rakas työkaverini teki sen, mitä hyvä työkaveri vain voi. Hän halasi minua ja passitti lääkärin kautta kotiin. ”Sä et ole Tiina nyt työkunnossa. Mä otan sun loput päivän asiakkaat hoitaakseni ja sä menet kotiin. Sua tarvitaan siellä enemmän kuin täällä.”

Jos ystäväni työpaikalla ei olisi ottanut lempeän napakasti ohjia käsiinsä, olisin varmasti sinnitellyt päivän loppuun. Ja ehkä seuraavan päivän tai loppuviikon. Kun on tarpeeksi väsynyt, oma harkintakyky saa siivet ja lentää sinne, missä pippuri kasvaa. Tarvitaan se joku, voimavara, joka välittää ja auttaa jaloilleen.

Tämä hetki on minulle merkityksellinen monesta syystä. Sen hetken ja kaiken muun saamani tuen avulla, jaksoin alkaa huolehtia ensin itsestäni ja sitten lapsestani. Jos tätä hetkeä ei olisi tullut, en tiedä missä olisin tai olisimme. Tänään sekä minä että lapseni voimme hyvin ja nautimme elämästä, työstä ja koulunkäynnistä. Pienestä flunssasta huolimatta, elämä on ihanaa. As good as it gets.

Kuka on sinun olkapääsi ja voimavarasi? Kenen ainutlaatuinen tukija ja voimaannuttaja sinä olet?

Anteeksi on ruma sana

Anteeksi on suomenkielen ylivoimaisesti vaikeimpia sanoja. Sillä onkin monta enemmän käytettyä synonyymia: Oho, sori tai sitten se yleisin, täysi hiljaisuus. Tai totaalinen vastaisku. Käännetään loukkaajan ja loukatun roolit nurin päin savuverhon turvin. Mitä sä nyt tollasesta loukkaannut? En mä olis, jos sä et ensin. Mulla oli täysi oikeus. Lopulta loukattu jää suu auki ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Oliko se anteeksipyyntö vai jotain ihan muuta.

Sanan anteeksi voi sanoa monin eri tavoin. Olet ehkä vanhempana ollut tilanteessa, jossa lapsesi on tehnyt väärin. Ottanut toisen lelun, heittänyt hiekkaa silmään tai kolhaissut pallopelissä. Vastuullisena aikuisena toki puutut tilanteeseen ja vaadit lastasi pyytämään anteeksi. Siinä vaiheessa ei yleensä selvitellä tai sovitella, vaan aikuinen tekee sekunnin murto-osassa päätelmän tilanteen kulusta, toteaa syyllisen ja vaatii anteeksipyynnön, jotta lapsi tietäisi rajansa ja oppisi läksynsä.

Yleensä tällainen tilanne on nopeasti ohi. Lapsi muotoilee huulillaan sanan ”anteeksi”, jotta pääsisi nopeasti pois ahdistavasta tilanteesta. Mutta mitä lapsi oikeasti oppii? Ainakin sen, että kun sanoo anteeksi, voi jatkaa leikkimistä. Mutta oppiiko hän, miksi hänen on pyydettävä anteeksi.

Jos sinulla on vähänkään enemmän aikaa ja intoa, käyt todennäköisesti lapsen kanssa läpi tilanteen, mitä hän on tehnyt siinä väärin ja miksi se on väärin. Sitten pyydät häntä sanomaan anteeksipyytäessään myös ääneen sen, mitä hän pyytää anteeksi. Näin toimien lapsella on mahdollisuus oppia, mitä vaikutusta anteeksi -sanalla on. Oppia sen syvempi merkitys.

Meidän lapsuudenperheessämme ei paljon anteeksi pyydelty. Riideltiin kyllä, mutta kun loukkaannuttiin, niin napsautettiin suu kiinni ja pidettiin mykkäkoulua lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Mykkäkoulun päätyttyä jatkettiin olemista ja elämistä kuten ennen riitaa, ikään kuin mitään ikävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Loukkauksista tai loukkaantumisista puhuminen oli meidän perheessä tabu.

Oikeasti tämä ei ole aivan täysin totta. Jo edesmennyt isäni pyysi minulta anteeksi ainakin kerran. Tämä maaginen hetki on tallentunut sydämeeni yhdeksi rakkaimmista muistoista hänestä. Olin silloin juuri lukion päättänyt nuori nainen. Seisoimme parkkipaikalla auton vieressä, kun isä tuli luokseni, halasi ja sanoi olevansa pahoillaan. Pahoillaan siitä, ettei ollut kyennyt olemaan parempi isä. Pahoillaan, että oli sanonut minulle asioita, jotka satuttavat. Vilpittömästi pahoillaan. Tunsin sen vilpittömyyden selkärangassani saakka ja minua itketti. Samalla minusta tuntui hurjan hyvältä.

Mikä tässä vilpittömässä anteeksipyynnössä oli ainutlaatuista? Tunnelma. Isä ei ollut vihainen, ei uhmakas, ei välinpitämätön, vaan vilpitön. Hän oli edessäni täysin avoimena, jopa haavoittuvana, ja tiedosti sen, mitä hän on tehnyt minua kohtaan väärin. Ja katui sitä. Oli aidosti pahoillaan minulle aiheuttamastaan kivusta.

Siinä hetkessä minä ja isäni lähennyimme peruuttamattomasti ja lopullisesti toisiimme kiinni. Rakas isä, kaipaan sinua valtavasti. Olit hyvä ja suurisydäminen mies kaikista väärin tekemisistäsi huolimatta. Kiitos, että uskalsit pyytää anteeksi ja annoit minulle elämäni tärkeimmän hetken kanssasi.

Tultuani itse äidiksi olen joutunut käyttämään paljon tahtoa ja energiaa opetellakseni anteeksipyytämisen taidon. Se ei ole tullut minulle synnyinlahjana. Ensimmäiseksi on ollut luovuttava häpeän ja häviön haarniskasta. Olenko häviäjä, jos pyydän anteeksi, kun olen tehnyt väärin lastani kohtaan. Monesti se kyllä vaatii metsälenkin, jotta raivomieli rauhoittuu, mutta kun vihdoin saan pyydettyä anteeksi, pääsen jälleen kiinni siihen maagiseen hetkeen, joka minun ja isäni välille aikanaan syntyi. Rakkauden ja läheisyyden hetkeen.

Työyhteisösovittelun opiskelijana vapauttavin oivallus oli, kun tajusin, että anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen eivät ole sovittelun päätavoite, vaan ne tulevat ikään kuin sivutuotteena silloin, kun keskustelu on ollut avointa, vilpitöntä ja toisen näkökulmia kuuntelevaa. Sovittelun tärkein tavoite onkin korjata ihmissuhteeseen tullutta säröä, ei etsiä syyllistä ja uhria. Toisaalta, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen tulevat sovittelutilanteessa luontevasti, kun vuorovaikutus on ymmärtävää ja hyväksyvää. Tärkeä oivallus kerta kaikkiaan.

Jotta voi pyytää vilpittömästi anteeksi, on ensin oltava vilpittömästi pahoillaan ja kaduttava toista satuttanutta toimintaansa. Voimme olla robotteja, jotka osaavat muotoilla huulillaan sanan anteeksi. Tai voimme olla tuntevia, empaattisia ihmisiä, jotka tietävät, kun ovat mokanneet ja haluavat korjata erehdyksensä pyytämällä anteeksi.

Milloin sinä olet viimeksi pyytänyt anteeksi? Millaisena ihmisenä sinut muistetaan?

 

Nolo mutsi säätää

Nolo mutsi säätää.

Vuorovaikutus oman teinin kanssa on vähintäänkin mielenkiintoista. Siinä missä itse ajattelen olevani rento, sosiaalinen ja kaikin puolin cool vanhempi, on teinin tulkinta yleensä jotain ihan muuta.

Hyvä esimerkki tästä on tyttäreni kotiintulo kaverinsa kanssa eräänä iltana. Olivat iltariennoissa ja retki venähti, joten soitin 23 aikaan perään ja käskin pikapikaa kotiin.

Hieman ennen puoltayötä pärähti pihaan kaksi mopoa tytöt kyydissään. Ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja käydä tutustumassa näihin nuoriin miehiin. Jututin heitä ja pyysin myös määrätietoisesti – ja omasta mielestäni huumorilla – tuomaan tytöt vastaisuudessa kotiin vähän aiemmin. Juu, kuului vastaus kypärän sisältä. Hienoa. Rajoja asetettu, myös tyttäreni ystäville.

Kun teinini kuuli tästä, en saanut selkään taputuksia ja hurraa huutoja, vaan olin maailman noloin mutsi. ”Nyt mä en enää kehtaa näyttää naamaani niille. Sä oot niiiiin nolo! Älä enää puutu mun asioihin.”

Äh. Teet niin tai näin, aina väärin päin. Tuntuu, että oman teinin kanssa ei päde mikään niistä vuorovaikutuksen lainalaisuuksista, joita olen elämässäni oppinut.

Miten teillä vuorovaikutus teinin kanssa sujuu?

Prinsessa ja herne

Prinsessa ja herne.

Väitän olevani aito prinsessa. Jalkani alla ei tarvitse olla kummoinenkaan roska, kun se saa kaiken huomioni. En kerta kaikkiaan pysty ajattelemaan mitään muuta, ennen kuin saan sen pois. Samoin on sanojen kanssa. Saatan jäädä pohtimaan jotakin yksittäistä lausetta tuntikausiksi, siinä missä joku toinen ei ole noteerannut koko kommenttia. Tai huomata helposti myös rivien välit, sanattomat viestit ja tunteet.

Toiset meistä vaan on. Prinsessoja, herkkiä, tunteilla eläviä. Mitä sanaa itse kukin tästä haluaa käyttää. Ja toiset taas niitä norsuja posliinikaupassa, jotka mennä rymistelevät, sanovat suoraan ja ratkaisevat ongelmia vauhdikkaasti. Kysymys on vuorovaikutustyyliemme erilaisuudesta.

Joskus prinsessamoodi menee päälle, jos olotilamme ei ole optimaalinen. Olemme ehkä nukkuneet huonosti, meillä on läheiseen liittyvää huolta tai surua tai olemme tehneet liikaa töitä ja uupuneita. Silloin saatamme alkaa herkistellä, pillahdamme itkuun tai suutumme muiden silmin mitättömältä vaikuttavasta asiasta.

Olisikin hyvä, jos työpaikalla olisimme selvillä työkavereiden tilanteesta ja tuntisimme heitä siinä määrin syvemmin, että voimme ymmärtää, jos kaveri ei tänään jaksakaan hymyillä tai reagoi puheisiimme herkemmin kuin normaalisti.

Me teemme työpaikan.