Viisaat itämaan tietäjät

Silmiini osui jokin aika sitten kirjoitus, jossa kokenut johtamisen valmentaja nosti esille erään johtajan voivottelun työntekijöidensä kaipaavuudesta. Työntekijät eivät olleet poikkeustilanteessa toimineet niin itsenäisesti, kuin johtajan mielestä pitäisi, vaan tukeutuivat häneen liikaa. Hän kysyi valmentajalta neuvoa ongelmalliseen tilanteeseensa. Valmentajan vastaus kysyjälle oli hämmentävä, sanalla sanoen tyly. Valmentaja oli tehnyt yhden viestin perusteella pika-analyysin ongelmien syistä liittäen ne johtajaan ja hänen johtamistapaansa, ja kaatoi johtopäätöksen yleistysten muodossa kylmänä vetenä johtaja-paran niskaan.

Tunsin suurta myötätuntoa johtajaa kohtaan. Tämä oli kerännyt rohkeutensa, kertonut minkä ongelman oli havainnut, ja mitä ilmeisimmin toivoi, että valmentaja osaisi auttaa häntä. Avun sijaan johtaja sai pikatuomion sekä persoonallisuudestaan, vuorovaikutustyylistään että mitä ilmeisimmin oppimiskyvystään.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia. Miehiä ja naisia, jotka ovat älykkäitä ja kyvykkäitä, kouluttautuneet pitkälle ja jotka alituiseen myös päivittävät osaamistaan. Tämä kaikki, jotta meillä olisi mahdollisuus saada apua ja tukea omiin pulmapähkinöihimme ja heikkoihin kohtiimme.

Tämä on äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia. On ihanaa seurata, kuinka moni haluaa valjastaa juuri nyt kaiken viisautensa ja osaamisensa meidän ja tulevaisuutemme hyväksi. Mutta tässä piilee myös ansa. Kun olemme viisaita ja tiedämme asioista paljon, meillä on myös paljon valtaa muihin. Valta tuo kuitenkin mukanaan vastuun. Meistä voi pahimmillaan tulla itseriittoisia ja ylimielisiä niitä kohtaan, jotka eivät osaa ja tiedä. Kun yritämme levittää viisauden ilosanomaa kaikelle kansalle, voimme olla niin innoissamme omasta pätevyydestämme, että huomaamattamme väheksymme niitä, jotka eivät näitä asioita vielä osaa.

Mieti hetki pientä, vasta kävelemään opettelevaa lasta. Kaikki lapsen kehossa viestii suuresta motivaatiosta oppia kävelemään. Hänen katseensa on keskittynyt, suu tiukalla viivalla ja äänimerkkien säestämänä hän varovasti irrottaa kätensä hoitajansa kädestä ja ottaa askeleen. Lapsi saattaa tuuskahtaa nenälleen, mutta emme me siinä kohden toru häntä tai naura hänelle. Sen sijaan me ilmaisemme sanoillamme ja ilmeillämme myötätuntoa, ja kannustamme lasta nousemaan ylös ja uuteen yritykseen. Eikö aikuisten kohdalla voisi päteä sama armollisuuden periaate?

Kun joku ilmaisee – ehkä joskus kömpelölläkin tavalla – tarvitsevansa apua, me saatamme olla todella armottomia, lokeroida ihmisen vikoineen päivineen laatikkoon X, ja jättää hänet yksin. Somessa tällainen lokeroiminen yltyy liian usein yhteishaukunnaksi, jossa lyötyä todellakin lyödään. Ja lujaa. Tämä on sekä surullista että luokattoman helppoa. Some on.

Ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin.

Sovittelijana ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin. Kun menemme auttamaan riidan osapuolia ratkaisemaan sen, meillä ei saa olla alkuoletuksia emmekä voi suhtautua puolueellisesti kumpaankaan osapuoleen. Eikä meillä ole siihen edes oikeutta. Miten voisi olla, kun emme lähtökohtaisesti tunne ihmistä, hänen persoonaansa, menneisyyttänsä tai kokemusmaailmaansa. Emme millään voi tietää, mitä kaikkea on tapahtunut osapuolten välillä ennen sovittelua. Jos sorrumme oletuksiin, emme ole enää sovittelijoita vaan tuomareita, jotka ovat jo käsikirjoittaneet sovintotarinan päätöksen.

Hienointa sovittelemisessa ja valmentamisessa on se, että pääsee uteliaana ja ilman ennakko-oletuksia, puhtaassa ei-tietämisen-tilassa oppimaan ihmistä ja hänen ajatusmaailmaansa. Huomaamaan hänen vahvuutensa ja motivaationsa. Ja ennen kaikkea auttamaan ihmistä huomaamaan nämä kauniit asiat itsessään. Oppimista ei tapahdu, jos ihminen kokee psykologista turvattomuutta, häntä arvostellaan, hänet häpäistään tai muutoin ilmaistaan, ettei hän olisi hyväksytty omana itsenään, omista lähtökohdistaan käsin.

Perustavanlaatuinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät?

Perustavanlaatuinen eettinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät? Seuraavan kerran, ennen kuin kiirehdit päättelemään ja tuomitsemaan, muista kysyä. Siinä piilee kehittymisen siemen, teille molemmille.