J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s