Armo ja oikeus

Olipa kerran perhe, joka oli hyvin omalaatuinen. Perheen jäsenet olivat hyvin omanarvontuntoisia, oikeudentajuisia ja herkkiä. He tunsivat nahoissaan, jos heitä ei kohdeltu reilusti. Tunteet kuohuivat pienimmästäkin epätasa-arvon kokemuksesta. Tämä perhe janosi ymmärrystä ja rakkautta.

Olipa kerran koulu, joka oli päättänyt olla tiukka. Tiukka ja armoton. Se ei ymmärtänyt herkkyyttä, erilaisuutta ja erilaisia näkökulmia, puhumattakaan erilaisista tavoista reagoida asioihin. Se rankaisi armottomasti kaikkia, jotka uskalsivat epäillä lakiensa tarkoitusperää. Viisi myöhästymistä ja jälki-istunto. Yksi luvaton alueelta poistuminen ja kasvatuskeskustelu. Merkitystä ei ollut sillä, mikä oli alueelta poistumisen alkuperäinen syy. Oppimisvaikeudet ja huonot numerot. Kyllä ihminen oppii, kun on pakko. No excuses, koulu suuressa viisaudessaan päätteli.

Olipa kerran äiti, joka lähti ihmettelemään kaikkea tätä. Ihmetteli, kyseenalaisti ja suuttui. Puolusti pienimpiään, puolusti ja uupui. Jäi ihmettelemään ihmisten kylmyyttä, kyynisyyttä ja empatian täydellistä puuttumista.

Tämä sama äiti oli lapsuudessaan kokenut kylmyyden, winter is coming. Tämä sama äiti oli oppinut kantamaan vastuunsa kaikesta. Ei selitellyt, ei puolustellut, vaan asteli pää pystyssä kaikenlaisiin tuomioistuimiin ja otti vastaan nuhteet, saarnat ja haukut. Myös ne, joita ei ollut ansainnut.

Vasta keskusteltuaan itämaan viisaan tietäjän, oman tukihenkilönsä kanssa, tämä äiti alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että on olemassa sana nimeltä armo. Armo, myötätunto, lieventävä asianhaara ja puolustus. Että asioita voi halutessaan katsoa myös toiselta kantilta. Että on mahdollista ymmärtää järjettömiltäkin vaikuttavia tekoja ja hetken mielijohteesta tehtyjä ratkaisuja. Että tämä armo on se, joka pelastaa meidät hukkumiselta. Se johtaa ymmärrykseen, myötätuntoon ja rakkauteen. Ymmärrykseen, näkökulman vaihtamisen taitoon, joka tekee meistä inhimillisen, armollisen ja empatiaan kykenevän.

Hoksattuaan tämän tärkeän asian, tämä äiti pystyi vihdoin katsomaan lapsiaan rakkauden täyttämin silmin, ymmärtämään ja puolustamaan heitä armottoman maailman edessä, olemaan heidän asianajajansa ja täyttämään tärkeän osansa maailmassa. Olemaan äiti. As simple as that.

Viina vieköön!

Onpa mukava elää taas tavallista arkea. En tosin yhtään valita. Olihan se kivaa skoolata pikkujouluissa kollegojen kanssa ja nauttia jouluaaton illallista laatuviineineen, puhumattakaan rennosta etelänlomasta, kun ei tarvinnut miettiä seuraavaa työpäivää. En kuitenkaan toivo tästä muodostuvan hyvän jatkon laki.

Viina on viisasten juoma, sanotaan. Viime elokuussa kohistiin Finnairin lentokapteenin käryämisestä kahden promillen humalassa Roomaan lähtevässä koneessa. Lentäjä menetti työnsä, lentolupakirjansa ja sai vielä kaupan päälle ehdollista vankeutta. Oikeuden mukaan edellytyksiä sovitteluun ei tässä tapauksessa ollut.

Osansa kohuista ovat saaneet myös poliitikot. Kuuluisimpia viinanhuuruisia törppöjä eduskunnassa on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka sai niin ikään tuomion kähmittyään kännipäissään edustajakollegaansa. Ja Paavo Arhinmäki, joka urheiluministerinä ollessaan juhli Venäjän virkamatkalla oikein huolella leijonien voittamaa maailmanmestaruuspronssia, ”väsähti” ja sai lätkäjoukkueelta kantoapua hotellihuoneeseen.

Yritysjohtajiakin tähän kategoriaan kuuluu. Pekka Herlinin kerrotaan aloittaneen lounaalla viinistä ja jatkaneen iltapäivästä väkevillä. Armi Ratian alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä etenkin juhlatilaisuuksissa. Kummankaan työntekoon tai työtehoon alkoholinkäytön ei sanota vaikuttaneen, sillä he olivat toimistolla jo kukonlaulun aikaan.

Suuri osa meistä tuntee jonkun, jolla on ongelmia alkoholin kanssa. Se voi olla perheenjäsen, sukulainen, ystävä tai työkaveri. Ehkä olemme joskus pohtineet omaa alkoholinkäyttöämme kriittisesti suurennuslasin kanssa, viettäneet tipatonta tammikuuta tai pitäneet päiväkirjaa juomisistamme.

Katsoin viime viikonloppuna Flinkkilä & Tastula keskusteluohjelmaa, jossa haastateltiin kosteassa perheessä kasvanutta toimittajaa ja päihdeklinikalla työskentelevää, itsekin riippuvuudesta kärsinyttä terapeuttia. Keskustelu oli monella tapaa silmiä avaava. Julkisuudessa, etenkin alkoholin kansantaloudellisista haitoista puhuttaessa, korostetaan fyysistä riippuvuutta. Alkoholisti mielletään aseman räkäposkella -juopoksi, joka antabus-annoksensa turvin joko raivoraitistuu tai kuolee maksasairauteen. Emotionaalinen riippuvuus on kuitenkin se, johon jää helposti koukkuun. Juomme kun olemme vihaisia, juomme kun olemme nälkäisiä, tai väsyneitä, tai yksinäisiä. Salakavalin juomisen muoto on arjessa, aina lähellämme, tiivis osa elämäämme. Se osa, jota emme suurimman osan aikaa edes näe tai mieti.

Työskennellessäni HR konsulttina erään esimiehen tiimissä oli lahjakas, nuori ja sympaattinen insinööri. Hänellä oli suuria haasteita jaksamisen ja mielenterveyden kanssa, eikä työnteko aina onnistunut. Tapasimme säännöllisesti esimiehen, työntekijän ja lääkärin kanssa tukeaksemme nuorta miestä työkyvyn säilyttämisessä.

Ensimmäinen tapaamisemme ei sujunut aivan, kuten olin suunnitellut. Esimies soitti minulle tapaamispäivän aamuna ja kertoi työntekijän kadottaneen työläppärinsä baari-illan jälkimainingeissa. Aloitimme ensimmäisen tukipalaverimme antamalla insinööripoloiselle vakavan varoituksen yrityksen tietoturvallisuuden rikkomisesta. Esimiehelle tämä oli vaikea paikka. Hän aidosti halusi auttaa työntekijää pärjäämään työssä ja saamaan elämänsä järjestykseen. Nuori insinööri itse ei pitänyt juomistaan ongelmana.

Varhainen puuttuminen, puheeksi otto ja päihdeongelmaisen hoitoonohjaus sisältyvät tyypillisesti työpaikan päihdeohjelmaan. Paperilla on seikkaperäisesti kuvattu tilanteet, joissa näitä työkaluja pitäisi käyttää. Sekä esimiehiä että työyhteisön muita jäseniä evästetään puuttumaan juomiseen, kun se haittaa työntekoa ja toimimista työyhteisössä. Todellisuus on hyvin toisenlainen. Näet kollegasi vetävän firman juhlissa p…seet, mutta et puutu, sillä saahan jokainen joskus pitää hauskaa. Haistat työkaverin huoneessa vanhan viinan, mutta kohteliaasti jätät sen huomiotta, kun se kuitenkin hoitaa hommansa suunnilleen hyvin. Kuiskitte käytävällä naapuritiimiläisen olevan taas väsynyt ja äksyllä päällä, mutta tiedätte sillä olevan nyt raskas elämänvaihe.

Toinen HR uralla mieleeni jäänyt kohtaaminen alkoholiongelman kanssa oli minua lähestynyt esimies, joka epäili työntekijänsä tekevän töitä humalassa. Se ilmeni esimerkiksi omituisina viesteinä ja epämääräisenä vuorovaikutuksena muiden tiiminjäsenten kanssa. Tiimi käytti kommunikoimiseen paljon chattia ja muita virtuaalityökaluja. Esimies paljasti minulle, että hän ei juuri näe kaveria, koska tämä työskentelee kotoa käsin lähes koko ajan. Kaveri asui kahden kilometrin päässä toimistolta. Ensimmäisen neuvoni voinette arvata.

Päihteidenkäyttöä ja siihen puuttumista säädellään laajasti työturvallisuuslain ja erilaisten suositusten ja ohjeistusten muodossa. Työterveyshuolto, HR ja työsuojeluorganisaatio on valjastettu toimimaan luotettuna kumppanina päihdeongelmaisen tukemisessa. Ei siis voi olla kyse siitä, että meillä ei olisi tietoa tai osaamista puuttua, silloin kun on puuttumisen paikka. Kaikki tämä on kuitenkin vain sanoja paperilla, ellemme uskalla kohdata ihmistä pullon takana. Mikä meitä estää? Sekö, että saatamme olla väärässä, ja juominen olikin hallinnassa? Sekö, että saamme kuulla kunniamme, jos uskallamme edes epäillä? Sekö, että sen jälkeen meitä ja jokaista askeltamme kytätään kostoksi nenämme työntämisestä asioihin, jotka eivät meille kuulu.

Moni entinen alkoholisti on entinen pitkälti sen ansiosta, että joku uskalsi sanoa ääneen, kun meni överiksi, laittaa stopin hiljaisuudelle. Uskalsi puuttua juomisen näkyviin haittoihin ja asettaa rajat. Jollekin se on ollut puoliso, toiselle ystävä ja jollekin oma esimies. Mutta kuinka moni meistä osaa ajatella, että se on myös ennen kaikkea välittämistä. Aidosti, toisesta ihmisestä välittämistä. Lastenkasvatusoppaissa on kuuluisa lause: Rajat on rakkautta. Minusta se on sitä myös työyhteisössä. Lähimmäisenrakkautta isolla ällällä.

 

Juomari-testi:

Jokaisella on omanlaisensa tapa. Juoda. Valitse jokin seuraavista. Älä jää liian pitkäksi aikaa miettimään, vaan käytä intuitiota. Silloin tuloksesi on luotettavin.

Perjantaina Alkon kautta kotiin, mukaan pullo kotimaan kirkasta, kyynärpäällä napakka kopautus pohjaan ja korkki auki. Pitkiä siivuja pullon suusta ja sitten saunaan. Filmi sammuu taatusti ennen kympinuutisia.

Fiinisti ammattilaisen suosituksesta valittu Pinot Noir, keskitäyteläinen punaviini, joka ehdottomasti tarvitsee lisukkeeksi juustolautasen. Olen niin ansainnut tämän hetken takkatulen ääressä, oman kullan kainalossa, lempisarjaani katsellen.

Sporttibaariin kavereiden kanssa lätkän liigasarjaa seuraamaan. Otetaas kierros huurteisia kaikille, aukeaa ääni paremmin. Miten ne meidän pojat nyt noin ryssii. Sehän oli selvä paitsio.

Lasillinen sherryä on ehdoton jälkiruoan täydellistäjä. Onpa tässä mukava istuskella ystävättären kanssa ja kuunnella viimeisimmät juorut hänen ex-miehensä uudesta rouvasta.

Helmipäivä

Meillä oli vähän aikaa sitten pojan kanssa juhlallinen hetki, kun hän sai 200. helmensä purkkiin. Tai oikeastaan se oli jo 201. sillä ensimmäinen laskelma oli väärin. Ja nämä eivät olekaan mitä tahansa helmiä, vaan niitä kerättiin pelikonetta, oikein kunnon myllyä, varten. Pitkään ja hartaasti, keväästä saakka.

Mitä ihmeellistä tuossa muka on, saattaa muutamakin ajatella. Kyllä siinä vain on. Ihmeellistä, suorastaan ainutlaatuista. Sillä tämän helmipurkin avulla lapsi sai konkreettiset tavoitteet, ja aikuiset saivat kerrottua odotuksensa siitä, mitä he toivovat hänen tekevän, miten käyttäytyvän. Näiden helmien avulla lapsi pystyi kohdistamaan ehtymätöntä energiaansa nyky-yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, ”järkevään tekemiseen”.

Matkalla hänestä paljastui sellaista sisukkuutta ja pitkäjänteisyyttä, jota kukaan ei uskonut olevan olemassakaan. Ja mikä tärkeintä, helmet symboloivat onnistumisia, jotka huomattiin ja joista iloittiin, kun lapsi saavutti tavoitteet. Toki oli niitäkin hetkiä, kun helmiä ei irronnut, ei sitten oikein millään. Mutta ne hetket sivuutettiin ja jatkettiin sinnikkäästi kohti maalia, onnistumiset edellä.

Paras hetki minulle äitinä oli se, kun lapsi sanoi tykkäävänsä tavoitteista. Niihin hän voisi kurkotella jopa ilman helmiä, Kysyin, miksi. ”No koska silloin mä tiedän, mitä multa odotetaan (sydän).” Siinä se. Ydin. Ja aivan itse oivallettuna. Hieno ja unohtumaton tunne.

Kun puhumme helmien keräämisestä, puhumme itse asiassa positiivisesta vahvistamisesta. Oman toiminnan tavoitteiden asettamisesta ja toivotunlaisen käyttäytymisen huomaamisesta ja palkitsemisesta. Muistuttaako yhtään työelämää? Paljonkin. Palkka, bonukset, onnistumisten juhlistaminen, kiitos, arvostus ovat työelämän helmiä. Unohtamatta työn sisällön ja arvojen merkitystä motivoitumisessa ja palkituksi tulemisen tunteessa.

Jotta pystymme vaikuttamaan positiivisella tavalla käyttäytymiseen, meidän täytyy ottaa ensin selvää, mistä itse kukin motivoituu, mitä pitää merkityksellisenä. Myyntimies Jantuselle merkitys tulee kilpailusta ja voittamisesta, jonka palkintona on rahallinen bonus tai kuukauden myyjä -titteli. Sairaanhoitaja Sopaselle siitä, että hän saa nähdä potilaansa lähtevän terveenä ja onnellisena kotiin. Mikä saa sinut liikkeelle?

Olin 2000 -luvun taitteessa töissä Nokian tutkimuskeskuksessa. Talo vilisi toinen toistaan lahjakkaampia tutkijoita, jotka olivat valmistuneet Suomen ja maailman huippuyliopistoista. Asiantuntemusta arvostettiin ja työtä tehtiin välittämättä vuorokaudenajasta tai työtunneista. Mutta palkitsemisen rakenteet olivat pahasti pielessä. Yrityksen tyypillinen tapa palkita huippututkija hyvästä työstä, oli antaa hänelle oma tutkimustiimi.

Kuinka monta kertaa sainkaan kuulla ja nähdä tämän huippututkijan ahdistuksen ja turhautumisen, kun hänen piti käyttää aikansa hallinnollisiin asioihin, kuten kehityskeskustelujen käymiseen, budjetointiin tai bonusten hyväksymiseen sen sijaan, että olisi saanut jatkaa kohteen tutkimista ja onnistua asiantuntijana.

Onneksi tutkimuskeskus oli myös ensimmäisiä yksikköjä, jossa lähdettiin kehittämään asiantuntijapolkua, myös palkitsemisen kannalta. On viisautta tunnistaa ja tunnustaa, että meistä jokainen ei motivoidu statuksesta tai päällepäin näkyvistä vallan symboleista. Uravalmentajana käyn samoja keskusteluja asiakkaideni kanssa. Ja kysyn yleensä aika suoraan, onko esimiespositio oikeasti sitä, mitä hän haluaa. Monelle vastaus on ei.

Onnistumisten huomaaminen, helmien ja lopulta pelikoneen muodossa, ja itse kullekin motivoivalla tavalla on suorin tie muutokseen. Oma halu, oma motivaatio, itselle tärkeät asiat ovat keskiössä. Raippa ja keppi harvoin toimivat, mutta niitä käytetään silti surutta käyttäytymisen ohjaamiseen. Koulussa ne ovat puhuttelun, kasvatuskeskustelun tai jälki-istunnon muodossa, työpaikalla negatiivista palautetta, ja ääritapauksissa varoitus tai jopa irtisanominen. Mutta opettavatko ne tosiaan? Vai saavatko ainoastaan katkeraksi.

Kuinka moni meistä on tuntenut itsensä energiseksi ja motivoituneeksi saatuaan kriittistä palautetta esimieheltä? Tai kuunneltuaan puolison nalkutusta pöydällä lojuvista tiskeistä. Jes, kiitos rakas. Nyt mä heti siivoan keittiön. Olipa mukavaa, kun huomasit. Ja pah. Mutta näin se monesti menee, onhan se meillä perimässä. Selviytyminen. Jos esi-isämme eivät olisi kiinnittäneet huomiota negatiiviseen asioihin ja vaaroihin, vaikkapa siihen karhuun kiven takana, ei meitä olisi nyt tässä ihmettelemässä positiivisiin asioihin keskittymistä.

Katsoin jokin aika sitten mielenkiintoisen dokumentin brittikoomikosta, joka lähti selvittämään, onko hänellä adhd. Dokumentti oli ajatuksia herättävä, sillä siinä haastateltiin tutkijoita, jotka tutkivat adhd:ta eri tulokulmista. Minulle jäi erityisesti mieleen erään antropologin esimerkki kahdesta kylästä, jotka kumpikin sijaitsivat meren rannalla. Ensimmäisessä kylässä arvostettiin suuresti samanlaisuutta ja oli omaksuttu samanlainen tapa toimia. Niinpä, kun muutama heistä keksi mennä uimaan haita vilisevään mereen, muut seurasivat perässä. Hait saivat herkkuaterian ja koko kylä hävisi maailmankartalta.

Toisessa kylässä erilaisuus hyväksyttiin osana monimuotoisuutta, eikä pyritty vain yhteen tapaan toimia. Myös tässä kylässä pari asukasta sai idean mennä uimaan haita vilisevään mereen ja joutuivat haiden syömiksi. Mutta tämän kylän muut jäsenet eivät seuranneetkaan kahta huimapäätä, vaan oppivat raukkaparkojen virheestä ja selvisivät hengissä. Antropologi nimitti näitä kahta hain syötiksi. Adhd-piirteiset, (uhka)rohkeat yhteisön jäsenet ovat olleet tärkeitä uusien asioiden kokeilijoita. Joku on todennut osuvasti, että ilman heitä ihmiskunta ei olisi koskaan tullut ulos luolasta.

Valitettavasti tämän päivän yhteiskunnassa samanlaisia luonteenpiirteitä ei enää juurikaan tarvita tai arvosteta. Tärkeämpänä pidetään sitä, että pystyy olemaan paikallaan ja keskittymään kuuntelemiseen tai katselemiseen. Koulussa oppitunnilla, töissä palavereissa tai tietokoneen ääressä työskennellessä.

Asia, joka liittyy mielestäni kiinteästi myös onnistuneeseen palautteen antamiseen, on yksilöiden erilaisuuden tunnistaminen, sen vilpitön hyväksyminen ja sen pohjalta palkitseminen. Jos tiimissä olisi vain toistensa kaltaisia ihmisiä, kuten kylässä numero yksi, olisi esimiehen tehtävä helppo. Hän tietäisi, mistä työntekijät motivoituvat ja millainen palkinto saa heidät liikkeelle. Todennäköisesti tiimissä olisi myös vähemmän, jos lainkaan, riitoja, sillä kaikki olisivat aina yhtä mieltä kaikesta. Sen pituinen se.

Todellisuudessa työyhteisössä on hyvin erilaisia ihmisiä, erilaisia mielipiteitä, erilaisia tapoja toimia ja erilaisia motiiveja ja tarpeita. Kaiken tämän keskellä esimiehen täytyy opetella tuntemaan yksilöt omine motiiveineen ja sovittaa yhteen monenlaiset intressit ja tavoitteet. Konfliktien sovittelussa pyritään samaan. Siinä pyritään antamaan jokaiselle mahdollisuus avata omia motiivejaan ja näkökulmiaan ja auttaa tällä tavoin kaikkia ymmärtämään toisiaan paremmin. Silloin erilaisten näkemystenkin on mahdollista kukoistaa samassa elinympäristössä ja opimme ”sietämään” toisiamme, vaikka emme samankaltaisia olisikaan.

Kun mietimme positiivista vahvistamista, kuinka usein tulemme ajatelleeksi, miten kohtelemme itseämme? Kuinka usein muistamme taputtaa itseämme olkapäälle kaikesta venymisestä arjessa? Kiitos Tiina, että muistit lapsesi metsäretkieväät. Kiitos, että mahdutit vielä yhden asiakkaan jo valmiiksi täyteen työkalenteriisi. Kiitos, että kävit ruokakaupassa, vaikka se menikin iltakymmeneen. Kiitos. Olet super.

Jos emme muista huomata ja palkita itseämme, kuinka voisimme vaatia, että pystymme huomaamaan hyvän muiden toiminnassa. Aloitetaan siis läheltä, ei kaukaa. Aloitetaan itsestämme.

Minun helmiäni tällä viikolla ovat olleet kiitosviestit kahdelta ura-asiakkaalta, jotka ovat saaneet töitä ja yhteinen itsenäisyyspäivän illallinen perheen kanssa. Millaisia helmiä sinä olet saanut? Ja kenelle sinä olet antanut helmen?

Ratkaisua vaille valmis

Odotan makuuhuoneessa ulkovaatteet päällä, koska on paettava humalaista isää naapuriin. Istun saman ihmisen sairaalavuoteen ääressä ja toivon, että seuraava tulehduslukema olisi alhaisempi ja isä heräisi. Osallistun liian aikaisin syntyneiden vauvojen yhteiseen siunaustilaisuuteen ja luen kyynelten läpi Hannele Huovin runon ”Kun on oikein pieni”. Näen, että koululta soitetaan taas ja arvaan, että tälläkään kertaa uutiset eivät ole hyviä.

Meille jokaiselle tulee elämässä eteen tilanteita, joita emme voi ennustaa, hallita tai ratkaista. Ainoa, mitä voimme siinä tilanteessa tehdä, on ottaa vastaan tuleva ja jollain tavoin, kukin omallamme, elää kaikkien niiden tunteiden, voimattomuuden, epätoivon ja hallitsemattomuuden läpi. Toisilta meistä se onnistuu paremmin, toisilta huonommin.

Odottamattomissa tilanteissa muistisolumme aktivoituvat. Saatat huomata olevasi jälleen se alakouluikäinen lapsi, joka istuu talvitakki päällä ja odottaa äidin lähtökäskyä. Tunne on aivan sama kuin 40 vuotta aikaisemmin. Ei lainkaan haalistunut vaan yhtä intensiivinen ja voimakas, yhtä kamala. Tämä tunne siivittää omia reaktioitamme, halusimme tai emme, kunnes olemme saaneet käsiteltyä sisäisen traumamme. Uskon, että jokainen ihminen on historiansa summa ja tilanteiden hallinnan tarve kumpuaa kokemustemme säiliöstä.

Puhumme tänä päivänä paljon tunteiden tunnistamisesta, hallinnasta ja johtamisesta. Se on kaikilla elämänalueilla, myös työelämässä, tarpeellinen taito, ihmisten kanssa kun töitä teemme ja saamme yhdessä asioita aikaan. Kunhan muistamme, että kaikille se ei ole yhtä helppoa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että joillekin ihmisille tunteiden hallinta ei ole koskaan mahdollista. Taustalla saattaa olla vakava, käsittelemätön lapsuuden trauma, mutta esimerkiksi tietyt neuropsykiatriset sairaudet aiheuttavat samaa. Vääriä tulkintoja ja impulssikontrollin vaikeutta, joka taas on oleellinen osa tunteiden ja käyttäytymisen hallintaa.

Eilen työseminaarissa tunsin suurta myötähäpeää Jari Sarasvuon puolesta, kun hän egoaan suojellakseen piikitteli ja mitätöi estoitta nuorta miespuhujaa. Tilanne oli yllättävä, ja se sai minut tuntemaan suuttumusta nuoren, lahjakkaan miehen puolesta. Mutta myös näkemään Sarasvuon uudessa valossa, sädekehä himmenneenä, katkerana entisenä suuruutena. Arvostukseni häntä kohtaan hävisi ja siitä hetkestä eteenpäin odotin vain esityksen loppumista. Tätä tilannetta en olisi pystynyt ennakoimaan, hallitsemaan tai ratkaisemaan eikä minun onneksi tarvitsekaan. En ole vastuussa toisista ihmisistä tai heidän tekemisistään, mutta minun tulee kuitenkin kyetä toimimaan heidän kanssaan.

Työyhteisössä tuomme tilanteeseen aina mukaan oman historiamme ja aiemmin oppimamme ratkaisu- ja toimintatavat. Stressi- tai kiistatilanteessa mielemme menee helposti vanhaan tuttuun suojamoodiin ja lähdemme ratkaisemaan asiaa, kuten olemme sen joskus muinoin selkärankaamme iskostaneet. Näin on helpompaa ja turvallisempaa. Muutoksen liikkeelle laittaminen vaatii suurta energiaa, tietoisuutta ja tahtoa toimia uudella tavalla. Sitä tapaa täytyy harjoitella lukemattomia kertoja, ennen kuin onnistumme.

Sovittelussa tämä uusi tapa on pysähtyminen sen äärelle, että tunnistamme toisten ihmisten erilaisen historian, erilaiset lasit, joiden läpi he tulkitsevat tilannetta ja tapahtunutta. Puhumme näkökulman vaihtamisen kyvystä. Kyvystä ymmärtää, miltä toisesta ihmisestä juuri nyt tuntuu, mitä hän parhaillaan kokee, mitä tapahtuu kiihtyneiden sanojen takana, syvällä mielen sopukoissa.

Koska meistä kukaan ei ole telepaatti, tarvitsemme erilaisten näkökulmien esiin tuomiseksi sanoja. Sanojen tulemista auttavat avoimet kysymykset. ”Miltä tämä sinusta tuntuu? Kuinka koit asian?” ”Mitä ajattelet siitä, mitä kollegasi juuri kertoi?” Kun sovittelija, oli hän sitten esimies tai ammattisovittelija, kysymysten kautta asiaa arvottamatta auttaa puhumista, lisääntyy yhteinen ymmärrys siitä, mitä on tapahtunut. Näin päästään edelleen siihen vaiheeseen, että osapuolet voivat miettiä yhdessä parhaita vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Avointen kysymysten esittämisen lisäksi erityisesti esimiessovittelijaa auttaa sen tosiasian hyväksyminen, että ihmisten reaktioita ja käyttäytymistä ei voi hallita, eikä ole tarvekaan. Vaikka olisi tiimin pomo tai omat ja muiden odotukset olisivat toiset.

Sovitellessamme erään tiimin ristiriitoja, koimme yhteisessä keskustelussa hienon hetken. Kyseessä oli kaksi hyvin erilaista persoonaa. Siinä missä nainen oli nopeatempoinen, kommunikoinnissaan suora ja räväkkä, oli mies tiimissä uusi, rauhallinen ja hidastempoinen. Heidän välilleen syntyi työpaikalla jännitteitä, kun piti esimerkiksi huomata tehdä asioita kuten mennä tavarantoimittajaa vastaan purkamaan lastia. Kun nainen moitti mieskollegaa siitä, ettei hän koskaan auta lastin purkamisessa, pysäytin naisen kerronnan siihen, ja kysyin mieheltä, miltä tämä, jonka hän juuri kuuli, tuntuu. Mies vastasi hienosti, että hän kokee sen epäreiluna, sillä hän kyllä yrittää mennä mukaan tilanteeseen, mutta kokeneempi naiskollega on aina häntä nopeampi, eikä hän ehdi reagoida.

Ristiriita oli siis syntynyt alun perin virheellisestä toisen motiivin tulkinnasta. Kun he eivät olleet siitä keskenään puhuneet tai asiasta kysyneet, tilanne kumuloitui loukkaantumiseksi ja yhteistyön hankaloitumiseksi.

Oli mahtava seurata, kun mies ensimmäistä kertaa sai sanottua ääneen oman ajatuksensa ja näimme, kuinka tilanne rauhoittui ja he saivat sovittua, kuinka tästä eteenpäin tehdään. Ehkäpä naiskollega pystyy jatkossa odottamaan pari sekuntia, ennen kuin ottaa vastuun lastista. Ja ehkäpä hänen mieskollegansa osaa avata seuraavalla kerralla suunsa kysyäkseen, tarvitaanko apua.

Tässä todistimme myös toisiimme ja toistemme persoonaan ja tapoihin tutustumisen merkitystä. Mitä köykäisemmin tunnemme tiimikaverimme ja heidän ajattelunsa ja tapansa, sitä varmemmin teemme virhetulkintoja, jotka puolestaan voivat johtaa konflikteihin. Tiimiytymisellä ja toisiimme tutustumisella on siis hyvinkin tärkeä osa yhteistyön mahdollistajana työpaikalla.

Minulla on yksi suomalainen dekkarisarja, jota rakastan yli kaiken. Sorjonen. Katsoin syksyllä sen toisen tuotantokauden läpi vain muutamassa päivässä. Sarjan päähenkilö, Kari Sorjonen, on jäyhä, hieman sulkeutunut ja todella huonolahjainen keskustelija, mutta superälykäs rikoskomisario. Hän ahdistuu voimakkaasti aina, kun ei pysty ratkaisemaan tilanteita. Viimeisen jakson lopussa Karin lapsuuden terapeutti kiteyttää sanoiksi elämän suuren mysteerin. Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

”Kari, joskus on hyvä ymmärtää, että on monia asioita, mitä me ei voida ratkasta. Monia asioita, joita me ei voida hallita. Ja itse asiassa, jos tän asian kanssa oppii elämään, niin moni ihminen ajattelee, että itse asiassa se on just se elämän hieno puoli. Arvaamattomuus. Asiat, joita me ei voida ratkasta.”

Lumivalkoinen ja sysimusta

Narkissos 170918

Johtajana hän on karismaattinen ja kehittäjähenkinen persoona. Hänen johtamassaan koulussa käy vierailijoita läheltä ja kaukaa tutustumassa, kuinka lapsen yksilöllisistä vahvuuksista kumpuavaa opetusta käytännössä toteutetaan. Hänellä on paljon ansioita ja ihailijoita sekä henkilöstön, vanhempien että yhteistyökumppaneiden taholla. Hän on todellinen muutosjohtaja.

Samaan aikaan toisaalla. Hän on johtaja, jonka alaiset vaihtuvat yli 30 % vuosivauhdilla. Hän on johtaja, joka antaa valokuvaamon ruskean kirjekuoren tuoreelle vanhempainyhdistyksen tilinhoitajalle siitä huolimatta, että edellinen on palauttanut voitelurahat. Hän on johtaja, jonka koulussa kiusaaminen saa jatkua, sillä hymypatsas-oppilaiden vanhemmat kuuluvat hänen sisäpiiriinsä.

Työyhteisösovittelijaksi opiskellessani tutustuin konflikteja aikaansaavaan johtajaan, jota joskus narsistiksikin kutsutaan. Hän häärää valtakunnassaan, määrää siellä kaapin paikan, luo omia lakejaan ja kerää ympärilleen valta-asemaansa pönkittävän hovin sulkien ulkopuolelle kaikki ne, jotka uskaltavat olla hänen kanssaan eri mieltä tai eivät hänen tavoitettaan hyödytä. Hän on johtaja, joka johtaa itsevaltiaan tavoin pelolla. Johtaja, jolla on oma agenda ja joka surutta siirtyy harmaalle alueelle sen saavuttamiseksi. Hän on häikäilemättömän kylmä laskelmoija, jolla ei ole kolkuttavaa omatuntoa tai kykyä empatiaan. Hänelle tärkeää on vain ja ainoastaan hän itse ja se, kuinka hän saisi nostettua itsensä vielä ihaillummaksi kuin jo on.

Yksilöllisyyttä ja ulkoista menestymistä korostava aikamme ruokkii narsismia. Siitä puhutaan ihaillen ja pidetään jopa kyvykkään johtajan haluttuna ominaisuutena. Vai mitä ajattelet Jouko Turkasta, Jorma Ollilasta tai Steve Jobsista? Mikä sitten on liikaa ja epätervettä? Mitä tapahtuu silloin, kun narsistinen johtajuus ottaa niskalenkin?

Narsistisen johtajan työyhteisö on kahtiajakautunut ja kaaoksessa. Siellä muhii konflikti toisensa perään, ja perustehtävän tekeminen hämärtyy, joskus kokonaan estyy. Työntekijät voivat huonosti. Ne, joilla on valinnanvaraa, ottavat jalat alleen ja lähtevät. Loput joko nauttivat johtajan ylenmääräisistä eduista tai hiljaisesti kärsivät.

Eräs omakohtainen kokemukseni narsistisesta esimiehestä liittyy aikaan, jolloin toimin henkilöstökonsulttina. Pyysin esimiestä tapaamiseen kanssani, sillä hän oli kiertänyt yrityksen sääntöjä sisäisessä rekrytoinnissa vain saadakseen valitsemansa työntekijän palkan nostettua ylemmäs kuin budjetti antoi myöden. Kun istahdimme alas asiaa selvittämään, aistin heti esimiehestä huokuvan ylimielisyyden. Hän ampuikin heti kovilla nujertaakseen itsevarmuuteni. Sain kuulla menneeni liian pitkälle, kun halusin purkaa hänen järjestelynsä. Hän vaati saada tavata minut yhdessä esimieheni kanssa, jotta saisin vastata tekemisistäni. Kun vastasin, että se vain sopii ja soitetaanko heti pomolleni, esimies perääntyi ja sanoi laskeneensa leikkiä. Lyhyen keskustelumme aikana esimies myös kehotti minua ”menemään kotiin miettimään tekosiani”. Tähän vastasin, etten ole hänen lapsensa ja että minulla ei ole mitään miettimistä. Narsisti käyttää hyväkseen ihmisen jokaisen heikon kohdan ja pyrkii horjuttamaan hänen uskoaan asiaansa. Tätä nimitetään savuverhoksi. Moni pelästyykin tällaista käyttäytymistä ja jättää asian sikseen tai ei uskalla lähteä lainkaan haastamaan narsistisen ihmisen tekemisiä. Vaaditaan suunnatonta itsevarmuutta, rohkeutta ja vahva taustatuki, jotta tällainen ihminen saadaan hallintaan.

Narsistisen käyttäytymisen kanssa on joka kerran aivan ulalla, suu auki suorastaan. Se, mitä juuri tapahtui, mitä toinen sanoi, on itsekin vaikea uskoa todeksi, saati sitten kertoa siitä eteenpäin omalle esimiehelle, työsuojeluvaltuutetulle tai jollekin muulle, joka voisi auttaa. Tärkeää on se, että vääryydet ja epäasiallinen kohtelu voidaan todentaa. Tässä auttaa, jos on kirjannut itselleen ylös tapahtumat, ajat ja paikat.

Yksi työyhteisösovittelijan tärkeimmistä taidoista on tunnistaa tilanne, jossa ei ole edellytyksiä sovitteluun, vaan tarvitaan muita toimia, kuten työnjohdollista puuttumista. Narsistin kanssa ei voi sovitella, koska häneltä puuttuu oman toiminnan reflektoinnin kyky. Hän ei pysty näkemään asioita toisen näkökulmasta tai tunne empatiaa. Hyvä sovittelija osaa tunnistaa, milloin on kyse tällaisesta ihmisestä.

Kolmesta tuntemastani narsistisesta johtajasta kolme on lopulta irtisanottu. Tähän lopputulokseen pääseminen on vaatinut vahvan, asiaansa uskovan johdon, jonka arvona on toimia moraalisesti oikein. Se on vaatinut myös pelottomia työyhteisön jäseniä, jotka yhdistävät tietonsa ja voimansa, luottavat hyvään johtajaan ja hyvän voittoon. Kaikki on mahdollista, kun vain uskomme ja uskallamme.

Helsingin Sanomat kirjoitti vähän aikaa sitten Jouko Turkasta. Tai itse asiassa Merja Larivaaran omakohtaisesta kokemuksesta tästä teatteritaiteen nerosta. Kuinka Turkka samaan aikaan oli toisille ihailtu teatterin uudistaja ja toisille, vähemmän onnekkaille, riistäjä, kiusaaja ja alistaja. Kun kruunu on kirkas, se sokaisee lauman. Lumivalkoinen ja sysimusta. Ihmiset valitsevat, kumman näkevät.

Vanhemmat tukkanuottasilla

Olen taas kuluneella viikolla oppinut ison läksyn. Sen, miten vaikeaa onkaan käyttäytyä asiallisesti somessa. Järki sanoo, tunteet vie.

Asia on iso, sitä ei käy kieltäminen. Pedagogisesti edistyksellisen mutta henkilönä mielipiteitä rajusti jakavan rehtorimme irtisanominen oli kaikille yllätyspaukku. Hänen lähtönsä aiheuttamat käytännön ja tunnepuolen laineet sekoittavat koulun toiminnan hyväksi aikaa.

Jokaisella vanhemmalla on rehtorista oma henkilökohtainen käsitys, mielipide ja kokemus. Ja meillä kaikilla on oikeus siihen. Se, mitä somessa on saanut todistaa, on se, miten yritetään väellä ja voimalla todistaa tätä omaa käsitystä absoluuttisen oikeaksi. Samalla tulemme mitätöineeksi toisenlaiset kokemukset.

Tunteiden lämmetessä keskusteluun osallistujien kielenkäyttö on aika ajoin ollut sillä ja rajalla, ja kommentit henkilökohtaistuneet. Some mahdollistaa ja ruokkii tätä, valitettavasti.

Eräälle kommentoijalle ehdotin kasvokkain tapaamista, lähekkäin kun asumme, ja sillä erää kommentointi jäi siihen. Suuri kynnys on nähdä vastapuolta henkilökohtaisesti. Mutta pitäisikö? Eilen saimme keskusteltua erään tutun äidin kanssa, ja se teki hyvää. Vaikka käsityksemme itse riidanaiheesta, rehtorista ovat yhtä kaukana kuin maa ja taivas, pystyimme katsomaan sen yli ja arvostamaan toisiamme ihmisinä. Lapsistaan välittävinä äiteinä.

Joku kertoi ryhmään pyrkineen koulun oppilaita, kun olivat kuulleet tästä kiihkeänä vellovasta keskustelusta. Jos oma nuoreni näkisi, miten äiti on ryhmässä kommunikoinut, olisi aivan varmasti kaken (=kasvatuskeskustelu, koulutermi) paikka.

Muistakaa hyvät ihmiset käyttäytyä, somessa ja livenä.

Kuka sinua kannattelee?

Kuluneella viikolla pohdimme työkavereiden kanssa tiimimme merkitystä. Muistin itse kirkkaana hetken, jolloin minulta petti maa jalkojen alta ja kaikki lapseeni liittyvä huoli ja stressi pyrkivät kerralla ulos. En osannut enää kuin itkeä.

Siinä hetkessä rakas työkaverini teki sen, mitä hyvä työkaveri vain voi. Hän halasi minua ja passitti lääkärin kautta kotiin. ”Sä et ole Tiina nyt työkunnossa. Mä otan sun loput päivän asiakkaat hoitaakseni ja sä menet kotiin. Sua tarvitaan siellä enemmän kuin täällä.”

Jos ystäväni työpaikalla ei olisi ottanut lempeän napakasti ohjia käsiinsä, olisin varmasti sinnitellyt päivän loppuun. Ja ehkä seuraavan päivän tai loppuviikon. Kun on tarpeeksi väsynyt, oma harkintakyky saa siivet ja lentää sinne, missä pippuri kasvaa. Tarvitaan se joku, voimavara, joka välittää ja auttaa jaloilleen.

Tämä hetki on minulle merkityksellinen monesta syystä. Sen hetken ja kaiken muun saamani tuen avulla, jaksoin alkaa huolehtia ensin itsestäni ja sitten lapsestani. Jos tätä hetkeä ei olisi tullut, en tiedä missä olisin tai olisimme. Tänään sekä minä että lapseni voimme hyvin ja nautimme elämästä, työstä ja koulunkäynnistä. Pienestä flunssasta huolimatta, elämä on ihanaa. As good as it gets.

Kuka on sinun olkapääsi ja voimavarasi? Kenen ainutlaatuinen tukija ja voimaannuttaja sinä olet?

Anteeksi on ruma sana

Anteeksi on suomenkielen ylivoimaisesti vaikeimpia sanoja. Sillä onkin monta enemmän käytettyä synonyymia: Oho, sori tai sitten se yleisin, täysi hiljaisuus. Tai totaalinen vastaisku. Käännetään loukkaajan ja loukatun roolit nurin päin savuverhon turvin. Mitä sä nyt tollasesta loukkaannut? En mä olis, jos sä et ensin. Mulla oli täysi oikeus. Lopulta loukattu jää suu auki ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Oliko se anteeksipyyntö vai jotain ihan muuta.

Sanan anteeksi voi sanoa monin eri tavoin. Olet ehkä vanhempana ollut tilanteessa, jossa lapsesi on tehnyt väärin. Ottanut toisen lelun, heittänyt hiekkaa silmään tai kolhaissut pallopelissä. Vastuullisena aikuisena toki puutut tilanteeseen ja vaadit lastasi pyytämään anteeksi. Siinä vaiheessa ei yleensä selvitellä tai sovitella, vaan aikuinen tekee sekunnin murto-osassa päätelmän tilanteen kulusta, toteaa syyllisen ja vaatii anteeksipyynnön, jotta lapsi tietäisi rajansa ja oppisi läksynsä.

Yleensä tällainen tilanne on nopeasti ohi. Lapsi muotoilee huulillaan sanan ”anteeksi”, jotta pääsisi nopeasti pois ahdistavasta tilanteesta. Mutta mitä lapsi oikeasti oppii? Ainakin sen, että kun sanoo anteeksi, voi jatkaa leikkimistä. Mutta oppiiko hän, miksi hänen on pyydettävä anteeksi.

Jos sinulla on vähänkään enemmän aikaa ja intoa, käyt todennäköisesti lapsen kanssa läpi tilanteen, mitä hän on tehnyt siinä väärin ja miksi se on väärin. Sitten pyydät häntä sanomaan anteeksipyytäessään myös ääneen sen, mitä hän pyytää anteeksi. Näin toimien lapsella on mahdollisuus oppia, mitä vaikutusta anteeksi -sanalla on. Oppia sen syvempi merkitys.

Meidän lapsuudenperheessämme ei paljon anteeksi pyydelty. Riideltiin kyllä, mutta kun loukkaannuttiin, niin napsautettiin suu kiinni ja pidettiin mykkäkoulua lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Mykkäkoulun päätyttyä jatkettiin olemista ja elämistä kuten ennen riitaa, ikään kuin mitään ikävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Loukkauksista tai loukkaantumisista puhuminen oli meidän perheessä tabu.

Oikeasti tämä ei ole aivan täysin totta. Jo edesmennyt isäni pyysi minulta anteeksi ainakin kerran. Tämä maaginen hetki on tallentunut sydämeeni yhdeksi rakkaimmista muistoista hänestä. Olin silloin juuri lukion päättänyt nuori nainen. Seisoimme parkkipaikalla auton vieressä, kun isä tuli luokseni, halasi ja sanoi olevansa pahoillaan. Pahoillaan siitä, ettei ollut kyennyt olemaan parempi isä. Pahoillaan, että oli sanonut minulle asioita, jotka satuttavat. Vilpittömästi pahoillaan. Tunsin sen vilpittömyyden selkärangassani saakka ja minua itketti. Samalla minusta tuntui hurjan hyvältä.

Mikä tässä vilpittömässä anteeksipyynnössä oli ainutlaatuista? Tunnelma. Isä ei ollut vihainen, ei uhmakas, ei välinpitämätön, vaan vilpitön. Hän oli edessäni täysin avoimena, jopa haavoittuvana, ja tiedosti sen, mitä hän on tehnyt minua kohtaan väärin. Ja katui sitä. Oli aidosti pahoillaan minulle aiheuttamastaan kivusta.

Siinä hetkessä minä ja isäni lähennyimme peruuttamattomasti ja lopullisesti toisiimme kiinni. Rakas isä, kaipaan sinua valtavasti. Olit hyvä ja suurisydäminen mies kaikista väärin tekemisistäsi huolimatta. Kiitos, että uskalsit pyytää anteeksi ja annoit minulle elämäni tärkeimmän hetken kanssasi.

Tultuani itse äidiksi olen joutunut käyttämään paljon tahtoa ja energiaa opetellakseni anteeksipyytämisen taidon. Se ei ole tullut minulle synnyinlahjana. Ensimmäiseksi on ollut luovuttava häpeän ja häviön haarniskasta. Olenko häviäjä, jos pyydän anteeksi, kun olen tehnyt väärin lastani kohtaan. Monesti se kyllä vaatii metsälenkin, jotta raivomieli rauhoittuu, mutta kun vihdoin saan pyydettyä anteeksi, pääsen jälleen kiinni siihen maagiseen hetkeen, joka minun ja isäni välille aikanaan syntyi. Rakkauden ja läheisyyden hetkeen.

Työyhteisösovittelun opiskelijana vapauttavin oivallus oli, kun tajusin, että anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen eivät ole sovittelun päätavoite, vaan ne tulevat ikään kuin sivutuotteena silloin, kun keskustelu on ollut avointa, vilpitöntä ja toisen näkökulmia kuuntelevaa. Sovittelun tärkein tavoite onkin korjata ihmissuhteeseen tullutta säröä, ei etsiä syyllistä ja uhria. Toisaalta, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen tulevat sovittelutilanteessa luontevasti, kun vuorovaikutus on ymmärtävää ja hyväksyvää. Tärkeä oivallus kerta kaikkiaan.

Jotta voi pyytää vilpittömästi anteeksi, on ensin oltava vilpittömästi pahoillaan ja kaduttava toista satuttanutta toimintaansa. Voimme olla robotteja, jotka osaavat muotoilla huulillaan sanan anteeksi. Tai voimme olla tuntevia, empaattisia ihmisiä, jotka tietävät, kun ovat mokanneet ja haluavat korjata erehdyksensä pyytämällä anteeksi.

Milloin sinä olet viimeksi pyytänyt anteeksi? Millaisena ihmisenä sinut muistetaan?

 

Nolo mutsi säätää

Nolo mutsi säätää.

Vuorovaikutus oman teinin kanssa on vähintäänkin mielenkiintoista. Siinä missä itse ajattelen olevani rento, sosiaalinen ja kaikin puolin cool vanhempi, on teinin tulkinta yleensä jotain ihan muuta.

Hyvä esimerkki tästä on tyttäreni kotiintulo kaverinsa kanssa eräänä iltana. Olivat iltariennoissa ja retki venähti, joten soitin 23 aikaan perään ja käskin pikapikaa kotiin.

Hieman ennen puoltayötä pärähti pihaan kaksi mopoa tytöt kyydissään. Ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja käydä tutustumassa näihin nuoriin miehiin. Jututin heitä ja pyysin myös määrätietoisesti – ja omasta mielestäni huumorilla – tuomaan tytöt vastaisuudessa kotiin vähän aiemmin. Juu, kuului vastaus kypärän sisältä. Hienoa. Rajoja asetettu, myös tyttäreni ystäville.

Kun teinini kuuli tästä, en saanut selkään taputuksia ja hurraa huutoja, vaan olin maailman noloin mutsi. ”Nyt mä en enää kehtaa näyttää naamaani niille. Sä oot niiiiin nolo! Älä enää puutu mun asioihin.”

Äh. Teet niin tai näin, aina väärin päin. Tuntuu, että oman teinin kanssa ei päde mikään niistä vuorovaikutuksen lainalaisuuksista, joita olen elämässäni oppinut.

Miten teillä vuorovaikutus teinin kanssa sujuu?

Prinsessa ja herne

Prinsessa ja herne.

Väitän olevani aito prinsessa. Jalkani alla ei tarvitse olla kummoinenkaan roska, kun se saa kaiken huomioni. En kerta kaikkiaan pysty ajattelemaan mitään muuta, ennen kuin saan sen pois. Samoin on sanojen kanssa. Saatan jäädä pohtimaan jotakin yksittäistä lausetta tuntikausiksi, siinä missä joku toinen ei ole noteerannut koko kommenttia. Tai huomata helposti myös rivien välit, sanattomat viestit ja tunteet.

Toiset meistä vaan on. Prinsessoja, herkkiä, tunteilla eläviä. Mitä sanaa itse kukin tästä haluaa käyttää. Ja toiset taas niitä norsuja posliinikaupassa, jotka mennä rymistelevät, sanovat suoraan ja ratkaisevat ongelmia vauhdikkaasti. Kysymys on vuorovaikutustyyliemme erilaisuudesta.

Joskus prinsessamoodi menee päälle, jos olotilamme ei ole optimaalinen. Olemme ehkä nukkuneet huonosti, meillä on läheiseen liittyvää huolta tai surua tai olemme tehneet liikaa töitä ja uupuneita. Silloin saatamme alkaa herkistellä, pillahdamme itkuun tai suutumme muiden silmin mitättömältä vaikuttavasta asiasta.

Olisikin hyvä, jos työpaikalla olisimme selvillä työkavereiden tilanteesta ja tuntisimme heitä siinä määrin syvemmin, että voimme ymmärtää, jos kaveri ei tänään jaksakaan hymyillä tai reagoi puheisiimme herkemmin kuin normaalisti.

Me teemme työpaikan.