Kuinka taltutat Pelko-peikon? -Arjen ratkaisukeskeisyyttä ja tunnetaitoja

J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Helmipäivä

Meillä oli vähän aikaa sitten pojan kanssa juhlallinen hetki, kun hän sai 200. helmensä purkkiin. Tai oikeastaan se oli jo 201. sillä ensimmäinen laskelma oli väärin. Ja nämä eivät olekaan mitä tahansa helmiä, vaan niitä kerättiin pelikonetta, oikein kunnon myllyä, varten. Pitkään ja hartaasti, keväästä saakka.

Mitä ihmeellistä tuossa muka on, saattaa muutamakin ajatella. Kyllä siinä vain on. Ihmeellistä, suorastaan ainutlaatuista. Sillä tämän helmipurkin avulla lapsi sai konkreettiset tavoitteet, ja aikuiset saivat kerrottua odotuksensa siitä, mitä he toivovat hänen tekevän, miten käyttäytyvän. Näiden helmien avulla lapsi pystyi kohdistamaan ehtymätöntä energiaansa nyky-yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, ”järkevään tekemiseen”.

Matkalla hänestä paljastui sellaista sisukkuutta ja pitkäjänteisyyttä, jota kukaan ei uskonut olevan olemassakaan. Ja mikä tärkeintä, helmet symboloivat onnistumisia, jotka huomattiin ja joista iloittiin, kun lapsi saavutti tavoitteet. Toki oli niitäkin hetkiä, kun helmiä ei irronnut, ei sitten oikein millään. Mutta ne hetket sivuutettiin ja jatkettiin sinnikkäästi kohti maalia, onnistumiset edellä.

Paras hetki minulle äitinä oli se, kun lapsi sanoi tykkäävänsä tavoitteista. Niihin hän voisi kurkotella jopa ilman helmiä, Kysyin, miksi. ”No koska silloin mä tiedän, mitä multa odotetaan (sydän).” Siinä se. Ydin. Ja aivan itse oivallettuna. Hieno ja unohtumaton tunne.

Kun puhumme helmien keräämisestä, puhumme itse asiassa positiivisesta vahvistamisesta. Oman toiminnan tavoitteiden asettamisesta ja toivotunlaisen käyttäytymisen huomaamisesta ja palkitsemisesta. Muistuttaako yhtään työelämää? Paljonkin. Palkka, bonukset, onnistumisten juhlistaminen, kiitos, arvostus ovat työelämän helmiä. Unohtamatta työn sisällön ja arvojen merkitystä motivoitumisessa ja palkituksi tulemisen tunteessa.

Jotta pystymme vaikuttamaan positiivisella tavalla käyttäytymiseen, meidän täytyy ottaa ensin selvää, mistä itse kukin motivoituu, mitä pitää merkityksellisenä. Myyntimies Jantuselle merkitys tulee kilpailusta ja voittamisesta, jonka palkintona on rahallinen bonus tai kuukauden myyjä -titteli. Sairaanhoitaja Sopaselle siitä, että hän saa nähdä potilaansa lähtevän terveenä ja onnellisena kotiin. Mikä saa sinut liikkeelle?

Olin 2000 -luvun taitteessa töissä Nokian tutkimuskeskuksessa. Talo vilisi toinen toistaan lahjakkaampia tutkijoita, jotka olivat valmistuneet Suomen ja maailman huippuyliopistoista. Asiantuntemusta arvostettiin ja työtä tehtiin välittämättä vuorokaudenajasta tai työtunneista. Mutta palkitsemisen rakenteet olivat pahasti pielessä. Yrityksen tyypillinen tapa palkita huippututkija hyvästä työstä, oli antaa hänelle oma tutkimustiimi.

Kuinka monta kertaa sainkaan kuulla ja nähdä tämän huippututkijan ahdistuksen ja turhautumisen, kun hänen piti käyttää aikansa hallinnollisiin asioihin, kuten kehityskeskustelujen käymiseen, budjetointiin tai bonusten hyväksymiseen sen sijaan, että olisi saanut jatkaa kohteen tutkimista ja onnistua asiantuntijana.

Onneksi tutkimuskeskus oli myös ensimmäisiä yksikköjä, jossa lähdettiin kehittämään asiantuntijapolkua, myös palkitsemisen kannalta. On viisautta tunnistaa ja tunnustaa, että meistä jokainen ei motivoidu statuksesta tai päällepäin näkyvistä vallan symboleista. Uravalmentajana käyn samoja keskusteluja asiakkaideni kanssa. Ja kysyn yleensä aika suoraan, onko esimiespositio oikeasti sitä, mitä hän haluaa. Monelle vastaus on ei.

Onnistumisten huomaaminen, helmien ja lopulta pelikoneen muodossa, ja itse kullekin motivoivalla tavalla on suorin tie muutokseen. Oma halu, oma motivaatio, itselle tärkeät asiat ovat keskiössä. Raippa ja keppi harvoin toimivat, mutta niitä käytetään silti surutta käyttäytymisen ohjaamiseen. Koulussa ne ovat puhuttelun, kasvatuskeskustelun tai jälki-istunnon muodossa, työpaikalla negatiivista palautetta, ja ääritapauksissa varoitus tai jopa irtisanominen. Mutta opettavatko ne tosiaan? Vai saavatko ainoastaan katkeraksi.

Kuinka moni meistä on tuntenut itsensä energiseksi ja motivoituneeksi saatuaan kriittistä palautetta esimieheltä? Tai kuunneltuaan puolison nalkutusta pöydällä lojuvista tiskeistä. Jes, kiitos rakas. Nyt mä heti siivoan keittiön. Olipa mukavaa, kun huomasit. Ja pah. Mutta näin se monesti menee, onhan se meillä perimässä. Selviytyminen. Jos esi-isämme eivät olisi kiinnittäneet huomiota negatiiviseen asioihin ja vaaroihin, vaikkapa siihen karhuun kiven takana, ei meitä olisi nyt tässä ihmettelemässä positiivisiin asioihin keskittymistä.

Katsoin jokin aika sitten mielenkiintoisen dokumentin brittikoomikosta, joka lähti selvittämään, onko hänellä adhd. Dokumentti oli ajatuksia herättävä, sillä siinä haastateltiin tutkijoita, jotka tutkivat adhd:ta eri tulokulmista. Minulle jäi erityisesti mieleen erään antropologin esimerkki kahdesta kylästä, jotka kumpikin sijaitsivat meren rannalla. Ensimmäisessä kylässä arvostettiin suuresti samanlaisuutta ja oli omaksuttu samanlainen tapa toimia. Niinpä, kun muutama heistä keksi mennä uimaan haita vilisevään mereen, muut seurasivat perässä. Hait saivat herkkuaterian ja koko kylä hävisi maailmankartalta.

Toisessa kylässä erilaisuus hyväksyttiin osana monimuotoisuutta, eikä pyritty vain yhteen tapaan toimia. Myös tässä kylässä pari asukasta sai idean mennä uimaan haita vilisevään mereen ja joutuivat haiden syömiksi. Mutta tämän kylän muut jäsenet eivät seuranneetkaan kahta huimapäätä, vaan oppivat raukkaparkojen virheestä ja selvisivät hengissä. Antropologi nimitti näitä kahta hain syötiksi. Adhd-piirteiset, (uhka)rohkeat yhteisön jäsenet ovat olleet tärkeitä uusien asioiden kokeilijoita. Joku on todennut osuvasti, että ilman heitä ihmiskunta ei olisi koskaan tullut ulos luolasta.

Valitettavasti tämän päivän yhteiskunnassa samanlaisia luonteenpiirteitä ei enää juurikaan tarvita tai arvosteta. Tärkeämpänä pidetään sitä, että pystyy olemaan paikallaan ja keskittymään kuuntelemiseen tai katselemiseen. Koulussa oppitunnilla, töissä palavereissa tai tietokoneen ääressä työskennellessä.

Asia, joka liittyy mielestäni kiinteästi myös onnistuneeseen palautteen antamiseen, on yksilöiden erilaisuuden tunnistaminen, sen vilpitön hyväksyminen ja sen pohjalta palkitseminen. Jos tiimissä olisi vain toistensa kaltaisia ihmisiä, kuten kylässä numero yksi, olisi esimiehen tehtävä helppo. Hän tietäisi, mistä työntekijät motivoituvat ja millainen palkinto saa heidät liikkeelle. Todennäköisesti tiimissä olisi myös vähemmän, jos lainkaan, riitoja, sillä kaikki olisivat aina yhtä mieltä kaikesta. Sen pituinen se.

Todellisuudessa työyhteisössä on hyvin erilaisia ihmisiä, erilaisia mielipiteitä, erilaisia tapoja toimia ja erilaisia motiiveja ja tarpeita. Kaiken tämän keskellä esimiehen täytyy opetella tuntemaan yksilöt omine motiiveineen ja sovittaa yhteen monenlaiset intressit ja tavoitteet. Konfliktien sovittelussa pyritään samaan. Siinä pyritään antamaan jokaiselle mahdollisuus avata omia motiivejaan ja näkökulmiaan ja auttaa tällä tavoin kaikkia ymmärtämään toisiaan paremmin. Silloin erilaisten näkemystenkin on mahdollista kukoistaa samassa elinympäristössä ja opimme ”sietämään” toisiamme, vaikka emme samankaltaisia olisikaan.

Kun mietimme positiivista vahvistamista, kuinka usein tulemme ajatelleeksi, miten kohtelemme itseämme? Kuinka usein muistamme taputtaa itseämme olkapäälle kaikesta venymisestä arjessa? Kiitos Tiina, että muistit lapsesi metsäretkieväät. Kiitos, että mahdutit vielä yhden asiakkaan jo valmiiksi täyteen työkalenteriisi. Kiitos, että kävit ruokakaupassa, vaikka se menikin iltakymmeneen. Kiitos. Olet super.

Jos emme muista huomata ja palkita itseämme, kuinka voisimme vaatia, että pystymme huomaamaan hyvän muiden toiminnassa. Aloitetaan siis läheltä, ei kaukaa. Aloitetaan itsestämme.

Minun helmiäni tällä viikolla ovat olleet kiitosviestit kahdelta ura-asiakkaalta, jotka ovat saaneet töitä ja yhteinen itsenäisyyspäivän illallinen perheen kanssa. Millaisia helmiä sinä olet saanut? Ja kenelle sinä olet antanut helmen?

Ratkaisua vaille valmis

Odotan makuuhuoneessa ulkovaatteet päällä, koska on paettava humalaista isää naapuriin. Istun saman ihmisen sairaalavuoteen ääressä ja toivon, että seuraava tulehduslukema olisi alhaisempi ja isä heräisi. Osallistun liian aikaisin syntyneiden vauvojen yhteiseen siunaustilaisuuteen ja luen kyynelten läpi Hannele Huovin runon ”Kun on oikein pieni”. Näen, että koululta soitetaan taas ja arvaan, että tälläkään kertaa uutiset eivät ole hyviä.

Meille jokaiselle tulee elämässä eteen tilanteita, joita emme voi ennustaa, hallita tai ratkaista. Ainoa, mitä voimme siinä tilanteessa tehdä, on ottaa vastaan tuleva ja jollain tavoin, kukin omallamme, elää kaikkien niiden tunteiden, voimattomuuden, epätoivon ja hallitsemattomuuden läpi. Toisilta meistä se onnistuu paremmin, toisilta huonommin.

Odottamattomissa tilanteissa muistisolumme aktivoituvat. Saatat huomata olevasi jälleen se alakouluikäinen lapsi, joka istuu talvitakki päällä ja odottaa äidin lähtökäskyä. Tunne on aivan sama kuin 40 vuotta aikaisemmin. Ei lainkaan haalistunut vaan yhtä intensiivinen ja voimakas, yhtä kamala. Tämä tunne siivittää omia reaktioitamme, halusimme tai emme, kunnes olemme saaneet käsiteltyä sisäisen traumamme. Uskon, että jokainen ihminen on historiansa summa ja tilanteiden hallinnan tarve kumpuaa kokemustemme säiliöstä.

Puhumme tänä päivänä paljon tunteiden tunnistamisesta, hallinnasta ja johtamisesta. Se on kaikilla elämänalueilla, myös työelämässä, tarpeellinen taito, ihmisten kanssa kun töitä teemme ja saamme yhdessä asioita aikaan. Kunhan muistamme, että kaikille se ei ole yhtä helppoa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että joillekin ihmisille tunteiden hallinta ei ole koskaan mahdollista. Taustalla saattaa olla vakava, käsittelemätön lapsuuden trauma, mutta esimerkiksi tietyt neuropsykiatriset sairaudet aiheuttavat samaa. Vääriä tulkintoja ja impulssikontrollin vaikeutta, joka taas on oleellinen osa tunteiden ja käyttäytymisen hallintaa.

Eilen työseminaarissa tunsin suurta myötähäpeää Jari Sarasvuon puolesta, kun hän egoaan suojellakseen piikitteli ja mitätöi estoitta nuorta miespuhujaa. Tilanne oli yllättävä, ja se sai minut tuntemaan suuttumusta nuoren, lahjakkaan miehen puolesta. Mutta myös näkemään Sarasvuon uudessa valossa, sädekehä himmenneenä, katkerana entisenä suuruutena. Arvostukseni häntä kohtaan hävisi ja siitä hetkestä eteenpäin odotin vain esityksen loppumista. Tätä tilannetta en olisi pystynyt ennakoimaan, hallitsemaan tai ratkaisemaan eikä minun onneksi tarvitsekaan. En ole vastuussa toisista ihmisistä tai heidän tekemisistään, mutta minun tulee kuitenkin kyetä toimimaan heidän kanssaan.

Työyhteisössä tuomme tilanteeseen aina mukaan oman historiamme ja aiemmin oppimamme ratkaisu- ja toimintatavat. Stressi- tai kiistatilanteessa mielemme menee helposti vanhaan tuttuun suojamoodiin ja lähdemme ratkaisemaan asiaa, kuten olemme sen joskus muinoin selkärankaamme iskostaneet. Näin on helpompaa ja turvallisempaa. Muutoksen liikkeelle laittaminen vaatii suurta energiaa, tietoisuutta ja tahtoa toimia uudella tavalla. Sitä tapaa täytyy harjoitella lukemattomia kertoja, ennen kuin onnistumme.

Sovittelussa tämä uusi tapa on pysähtyminen sen äärelle, että tunnistamme toisten ihmisten erilaisen historian, erilaiset lasit, joiden läpi he tulkitsevat tilannetta ja tapahtunutta. Puhumme näkökulman vaihtamisen kyvystä. Kyvystä ymmärtää, miltä toisesta ihmisestä juuri nyt tuntuu, mitä hän parhaillaan kokee, mitä tapahtuu kiihtyneiden sanojen takana, syvällä mielen sopukoissa.

Koska meistä kukaan ei ole telepaatti, tarvitsemme erilaisten näkökulmien esiin tuomiseksi sanoja. Sanojen tulemista auttavat avoimet kysymykset. ”Miltä tämä sinusta tuntuu? Kuinka koit asian?” ”Mitä ajattelet siitä, mitä kollegasi juuri kertoi?” Kun sovittelija, oli hän sitten esimies tai ammattisovittelija, kysymysten kautta asiaa arvottamatta auttaa puhumista, lisääntyy yhteinen ymmärrys siitä, mitä on tapahtunut. Näin päästään edelleen siihen vaiheeseen, että osapuolet voivat miettiä yhdessä parhaita vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Avointen kysymysten esittämisen lisäksi erityisesti esimiessovittelijaa auttaa sen tosiasian hyväksyminen, että ihmisten reaktioita ja käyttäytymistä ei voi hallita, eikä ole tarvekaan. Vaikka olisi tiimin pomo tai omat ja muiden odotukset olisivat toiset.

Sovitellessamme erään tiimin ristiriitoja, koimme yhteisessä keskustelussa hienon hetken. Kyseessä oli kaksi hyvin erilaista persoonaa. Siinä missä nainen oli nopeatempoinen, kommunikoinnissaan suora ja räväkkä, oli mies tiimissä uusi, rauhallinen ja hidastempoinen. Heidän välilleen syntyi työpaikalla jännitteitä, kun piti esimerkiksi huomata tehdä asioita kuten mennä tavarantoimittajaa vastaan purkamaan lastia. Kun nainen moitti mieskollegaa siitä, ettei hän koskaan auta lastin purkamisessa, pysäytin naisen kerronnan siihen, ja kysyin mieheltä, miltä tämä, jonka hän juuri kuuli, tuntuu. Mies vastasi hienosti, että hän kokee sen epäreiluna, sillä hän kyllä yrittää mennä mukaan tilanteeseen, mutta kokeneempi naiskollega on aina häntä nopeampi, eikä hän ehdi reagoida.

Ristiriita oli siis syntynyt alun perin virheellisestä toisen motiivin tulkinnasta. Kun he eivät olleet siitä keskenään puhuneet tai asiasta kysyneet, tilanne kumuloitui loukkaantumiseksi ja yhteistyön hankaloitumiseksi.

Oli mahtava seurata, kun mies ensimmäistä kertaa sai sanottua ääneen oman ajatuksensa ja näimme, kuinka tilanne rauhoittui ja he saivat sovittua, kuinka tästä eteenpäin tehdään. Ehkäpä naiskollega pystyy jatkossa odottamaan pari sekuntia, ennen kuin ottaa vastuun lastista. Ja ehkäpä hänen mieskollegansa osaa avata seuraavalla kerralla suunsa kysyäkseen, tarvitaanko apua.

Tässä todistimme myös toisiimme ja toistemme persoonaan ja tapoihin tutustumisen merkitystä. Mitä köykäisemmin tunnemme tiimikaverimme ja heidän ajattelunsa ja tapansa, sitä varmemmin teemme virhetulkintoja, jotka puolestaan voivat johtaa konflikteihin. Tiimiytymisellä ja toisiimme tutustumisella on siis hyvinkin tärkeä osa yhteistyön mahdollistajana työpaikalla.

Minulla on yksi suomalainen dekkarisarja, jota rakastan yli kaiken. Sorjonen. Katsoin syksyllä sen toisen tuotantokauden läpi vain muutamassa päivässä. Sarjan päähenkilö, Kari Sorjonen, on jäyhä, hieman sulkeutunut ja todella huonolahjainen keskustelija, mutta superälykäs rikoskomisario. Hän ahdistuu voimakkaasti aina, kun ei pysty ratkaisemaan tilanteita. Viimeisen jakson lopussa Karin lapsuuden terapeutti kiteyttää sanoiksi elämän suuren mysteerin. Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

”Kari, joskus on hyvä ymmärtää, että on monia asioita, mitä me ei voida ratkasta. Monia asioita, joita me ei voida hallita. Ja itse asiassa, jos tän asian kanssa oppii elämään, niin moni ihminen ajattelee, että itse asiassa se on just se elämän hieno puoli. Arvaamattomuus. Asiat, joita me ei voida ratkasta.”

Sanattomia vihjeitä…

Hän on loukkaantunut minulle, tiedän sen. Näin sanoo vaistoni, aistimukseni, koko kehoni. Hän ei enää reagoi päivityksiini facebookissa. Hän vastaa hiljaisuudella viesteihini, jopa minulle tärkeisiin sellaisiin. Hänellä ei ole enää aikaa jutella kanssani, kuten ennen. Hän välttelee, vaikenee, kääntyy pois. Loukkaantuminen tuntuu selkäytimessäni saakka. Minulla on paha olla.

Puhumattomuus on tuskallisinta. Tiedän, että loukkaantuminen on välillämme läsnä, mutta en ehkä koskaan saa tietää, miksi. Mitä olen sanonut tai tehnyt, joka sai aikaan loukkaantumisen? En saa tilaisuutta puhua siitä hänen kanssaan. En voi kysyä miksi. En voi kertoa omaa näkökulmaani. En saa mahdollisuutta pyytää anteeksi, jos olen tehnyt väärin. En ehkä koskaan enää voi olla hänen kanssaan luontevasti, tai ylipäätään olla. Me molemmat olemme menettämässä tärkeän ihmissuhteen. Ystävän, jonka kanssa on kiva tehdä asioita, jutella, nauraa, parantaa maailmaa, saada lohdutusta, tulla ymmärretyksi ja olla hyväksytty.

Kurkotan sovittelua kohti, koska olen siinä keskeneräinen. Esimerkkinä huono. En uskalla lähestyä, kysyä, en avautua. Pelkään. Pelkään torjutuksi tulemista. Sitä, että hän nauraa minulle tai vähättelee aavistuksiani, jopa kieltää ne kokonaan. Pelkään menettäväni ihmisarvoni, jos näin käy. Kuinka sieltä ikinä eheydyn?

Harva meistä pystyy sovittelemaan ilman apua. Kaiken auki puhuminen ja oman sisimpänsä avaaminen vaatii tuekseen turvallisuuden tunteen ja halua sopia. Sovittelijan tärkein tehtävä on olla turvasatama, luottamus, avoin tila, jossa sanat voivat tulla. Sovittelija houkuttelee kysymyksillään sanat ulos, korvat auki ja raivaa näin tietä tietoisuudelle. Hän auttaa osallisia löytämään ne syyt, joiden vuoksi heidän kannattaa puolustaa ja korjata juuri tätä ihmissuhdetta.

Pystyn muodostamaan silmieni eteen kuvan, jossa kaksi puhumatonta ylittävät pelkonsa ja uskaltavat jakaa itsestään jotain herkkää, henkilökohtaista ja syvää. Pystyn tuntemaan, kuinka tiedon palasten virratessa sana sanalta, ymmärrys ja sitä kautta helpotus leviää kehoon. Kuinka yksityiskohdat loksahtavat paikalleen ja kumpikin näkee, mitä toinen on tuntenut, ajatellut ja kokenut. Sovittelun maailma kiehtoo minua, koska se sisältää toivon elementin. Toivon puhumaan oppimisesta, ymmärryksen lisääntymisestä ja ihmissuhteen pelastumisesta.

En ehkä itse ole kelpo soviteltava, mutta olen kelpo sovittelija. Miksikö? Siksi, että aistin, vaistoan ja sisäisesti tiedän asioita. Havaitsen paljon sellaista, jota suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä ei pysty havaitsemaan. Näin myös intuitiivisesti tiedän, mitä milloinkin on sanottava ja tehtävä, jotta solmut alkavat avautua ja ovi raottuu ymmärryksen käydä sisään.

Sovittelu on.

 

Tuliko sanottua suorat sanat?

Tiedät varmasti sen tunteen, kun haluaisit sanoa jollekin ihmiselle kerta kaikkiaan suorat sanat, mutta et sitten kuitenkaan tee sitä. Niin minäkin. Olet ehkä suunnitellut sitä jo pitkään, viikkoja tai kuukausia. Tehnyt käsikirjoituksen, harjoitellut peilin edessä, meditoinut saavuttaaksesi tarvittavan mielentyyneyden. Kun suoruuden hetki sitten saapuu, menee pupu pöksyyn, ja olet hiljaa. Tai sitten tapahtuu aivan päinvastainen ja pauhaat kerralla kaikki selvittämättömät asiat ilmoille. Lopputuloksena on, että molemmat loukkaantuvat toisilleen, jopa peruuttamattomasti. Ei, suorien sanojen sanominen ei todellakaan ole helppoa.

Minulla jäi syksyllä pahasti hampaankoloon koulumme rehtoria kohtaan. Hän oli mielestäni kohdellut lastani väärin ja langettanut hänelle ylimitoitetun rangaistuksen puhelimen käytöstä tunnilla. Niinpä laitoin wilman kautta hänelle suorat sanat. Tunnekuohuissani, totta kai. Wilma nyt ei tunnetusti ole mikään paras väylä kertoa suoria sanoja, tai siis yhtään mitään. Kirjoitettu viesti ymmärretään todennäköisimmin väärin tai ainakaan sen kautta ei välity sanaton viesti. Rehtori kuvaileekin yhteistyösuhdettamme vuoristoratana. Onneksi saimme keskusteltua loukkaantumiseni aiheet kasvokkain myöhemmin. Se helpotti minua, mutta myös rehtoria. Hänelle valkeni keskustelussa monta asiaa, miksi reagoin niin kuin reagoin. Hyvä näin.

Pantattuamme suoria sanojamme liian pitkään ja saadessamme vihdoin sanaisen arkkumme auki, tapahtuu yleensä se, että samalla suljemme korvamme siltä, mitä vastapuoli kertoo. Kuulemme sillä hetkellä vain oman äänemme, loukkaantumisemme ja näkökulmamme. Jos selvitettävään asiaan liittyy kovin negatiivinen tunne tai kipeä muisto, saattaa yksinpuhelu johtaa siihen, että tunteemme kuohahtaa entisestään. Ikään kuin lietsomme itsemme liekkeihin, ja annamme kaiken pahan olon purkautua pois kerta heitolla. Olemme ehkä saaneet sanottua juuri sen mitä piti, mutta millä tavoin ja millä kustannuksella? Oma energia on mennyt pauhaamiseen, kuuntelijan energia puolestaan taistelu-pako reaktioon. Varmaa on ainakin se, että nyt molemmat ovat tunnekuohuissaan ja loukkaantuneita.

Suorien sanojen hallitsematon sanominen voi johtaa myös siihen, että tuleva yhteistyö vähintäänkin hankaloituu. Jotkut ratkaisevat asian pakenemalla. Suoraa ihmistä vältellään, ja jos on pakottava tarve olla hänen kanssaan tekemisissä, se tehdään hyvin varoen ja kohteliaasti, jotta ei sanottaisi mitään, mikä voisi laukaista uuden loukkaantumisen ja purkautumisen. Toiset voivat reagoida eri tavalla. He alkavat puolustautua, nokitella ja taistella takaisin. Pahimmillaan tämä voi johtaa kiusaamiseen, jossa suorien sanojen sanojasta tulee ei-toivottu henkilö, kiusattu, jota ei oteta vakavasti ja josta tulee syntipukki kaikkeen ikävään, jota työpaikalla tapahtuu.

Suorapuheinen, avoin, kursailematon, välitön, rohkea, vilpitön, rehellinen. Suoruudelle on monta positiivista synonyymiä. Silti useimmiten pidämme suoruutta jollain tapaa pelottavana ja ei toivottuna. Väitän, että suurin osa ihmisistä ei koskaan sano suoria sanoja, kenellekään. Olen tavannut valmennustyössäni asiakkaita, jotka ovat jopa valinneet opiskelupaikkansa ja ammattinsa siksi, että eivät ole uskaltaneet sanoa vanhemmilleen suoria sanoja oikeaan aikaan. Siis kertoa omista unelmistaan ja toiveistaan tai pitäneet päätään, ja lähteneet haluamaansa suuntaan. Me ihmiset olemme pohjimmiltamme rauhaa rakastavia ja mukavuudenhaluisia. Suorien sanojen sanominen on menemistä epämukavuusalueelle. Ja se ei tunnu mukavalta.

Mitä sitten voisi tehdä, jotta saa sanottua sen, mitä pitää mutta niin, että keskustelu on hengeltään rakentava ja tuottaa halutun lopputuloksen? On monta tapaa olla suora. Tärkeintä suoruudessa on muistaa, että oma kokemus on oma kokemus, toisen kokemus on todennäköisesti aivan jotain muuta. Siksi oman äänen kuulemisen lisäksi pitäisi pystyä kuuntelemaan ja ymmärtämään toista. Näkökulman vaihtamisen taitoa täytyy harjoitella, se tulee hyvin harvalle luonnostaan. On hyvä miettiä etukäteen, mitä loukkaantumisen tunteen takana on. Mitä konkreettista toinen sanoi tai teki, joka sai sinut pahoittamaan mielesi. Konkretia on hyvä kaveri. Se auttaa sinua ja myös vastapuolta, pysymään asiassa ja vähentää riskiä hallitsemattomaan tunnereaktioon ja tilanteen eskaloitumiseen. Tapahtumien konkretisointi luo myös ymmärrystä. Kiusauksesta huolimatta jätä sanomatta ilkeät sanat. Ne eivät edistä asiaasi, vaan pikemminkin kaivavat maata jalkojesi alta. Ilkeily jää lihasmuistiin ja useimmiten sen kaltaiset tölväisyt ovat joka tapauksessa turhia. Ja lopuksi: Kerro, anna anteeksi ja unohda. Jokainen meistä sanoo tai tekee joskus ajattelemattomasti, jokainen meistä tulee sanomaan tai tekemään jatkossakin ajattelemattomasti. Olemme ihmisinä täydellisen epätäydellisiä. Ole siis sopivan armollinen sekä itsellesi että lähimmäisillesi.

Ansa Kynttilää lainaten: Äläkä koskaan anna kenenkään väittää, että suorat ihmiset olisivat rasittavia. Äläkä ainakaan koskaan jätä sanomatta suoria sanoja, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.