Odotan lapseni laittavan likaiset astiat koneeseen, toisen heräävän ennen puolta päivää ja kolmannen pääsevän ulos valoisan aikaan. Talo on täynnä odotuksia. Odotuksia ja huokauksia. Odotuksia, huokauksia ja pettymyksiä, kun asiat eivät mene kuten haluaisin niiden menevän.
Luin Marshall Rosenbergin kirjaa rakentavasta ja myötäelävästä vuorovaikutuksesta (tunnetaan myös nimellä non-violent communication). Kirja teki minuun syvän vaikutuksen ajatuksillaan siitä, kuinka tarpeet ovat kaikkien tunteidemme, ajatustemme, odotustemme ja reaktioidemme taustalla. Jotain uutta heräsi minussa ja suorastaan ahmin kirjan jokaisen sanan. Kunnes. Marshall kertoi oman valaistumisen hetkestään poikansa kanssa erään roskien vienti -riidan seurauksena. Hänen oivalluksensa mukaan aito ja myötäelävä vuorovaikutus on mahdollista vasta, kun pystyt luopumaan kaikista odotuksista toista ihmistä kohtaan. Siis vasta siinä vaiheessa, kun pystyt hyväksymään sen, että et voi hallita toista ihmistä tai päättää hänen tarpeistaan ja prioriteeteistaan. Vasta siinä vaiheessa, kun sinulle on okei se, että toinen vie roskat, jos haluaa tai että tämä halu tulee hänestä itsestään, ei rangaistuksen pelosta tai miellyttämisen halusta. Vasta silloin voit sanoa olevasi myötäelävä ja rakentava vuorovaikutuksessasi.
No huh. Never going to happen. Minun suojaukseni olivat tässä kohden ihan pystyssä. Kuinka ihmeessä tällaisella ajattelutavalla pystyisin koskaan saamaan lapseni tekemään mitään? Hoitamaan koulunsa kunnialla, ottamaan vastuuta ja pärjäävän elämässä. Tämä oli minulle kova pala purtavaksi. Tämä haastaa ajatteluni vanhemman ja lapsen suhteesta, ja suhteesta itseeni. Se haastaa koko tämänhetkisen arvomaailmani ja sen, mihin minut on kasvatettu. Jos minä lakkaisin vaatimasta lapsiltani – ja itseltäni – asioita, tekoja ja suorituksia, elämältäni putoaisi pohja. Olisin nolla, en mitään. Kukaan ei voisi kunnioittaa minua, ja jäisin yksin vailla rakkautta ja hyväksyntää. Näin minulle on nimittäin opetettu. Huomio on ollut virheissä, puutteissa ja väärinteoissa. On kuvaannollisesti piiskattu parempaan ja löydetty aina se pudonnut silmä neulomuksesta.
Ei siis ihme, että hyvän Marshallin oivallus sai niskakarvani pystyyn, big time. Hänen ajatuksessaan on kuitenkin paljon viisautta, se on suorastaan nerokas. Suurimmat erimielisyydet syntyvät pettymyksistä. Kun petyn siihen, että likaiset astiat jäävät pöydälle. Tai kun juniorini kömpii ylös yhden aikaan, tai se kolmas hautautuu sisälle koko päiväksi. Siinä vaiheessa olen odotuksineni ja periaatteineni ihan käpynä, vihan ja raivon tunteet tapissa, ja valmiina suoltamaan suustani kaikki maailman totuudet, joita vain suinkin siihen hätään keksin. Ja se on kaukana rakentavasta ja myötätuntoisesta se.
Mutta entä jos yhden kerran laittaisin kaikki odotukseni syrjään? Asettelisin ne laatikkoon, ja napsauttaisin laatikon lukon kiinni. Luopuisin vaatimuksista, ja katsoisin, mitä tapahtuu. Avautuisivatko silmäni silloin näkemään, että lapsellani oli ruokapöydästä lähtiessään tavoite olla ajoissa koulussa ja astiat unohtuivat siinä rytäkässä paikalleen. Kuulisinko silloin paremmin toisen alkavan flunssan ja sitä seuranneen väsymyksen. Tai että kolmas ei halua mennä räntäsateiseen pimeään, kun tarjolla on paljon mukavampaa tekemistä mielisarjojen parissa.
Kun laitamme syrjään omat odotuksemme, voimme alkaa kuulla muiden tarpeet. Kun alamme kuulla muita, pystymme samaistumaan, tuntemaan ja kokemaan yhteisiä kokemuksia. Pystymme tulemaan lähemmäs toisiamme, myötäelämään, kiinnittymään ja rakastamaan.
Vasta silloin meillä on mahdollisuus päästä yhteyteen myös itsemme kanssa. Mahdollisuus päästä näkemään ja kuulemaan omat tarpeemme, silittää omaa sydäntämme ja hyväksyä itsemme kaikki puolet. Myös ne, joita meidän on kaikkein vaikeinta hyväksyä.
Kun et odota mitään, päiväsi on täynnä iloisia yllätyksiä.
puhumallaparas 