Kuinka taltutat Pelko-peikon? -Arjen ratkaisukeskeisyyttä ja tunnetaitoja

J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Viisaat itämaan tietäjät

Silmiini osui jokin aika sitten kirjoitus, jossa kokenut johtamisen valmentaja nosti esille erään johtajan voivottelun työntekijöidensä kaipaavuudesta. Työntekijät eivät olleet poikkeustilanteessa toimineet niin itsenäisesti, kuin johtajan mielestä pitäisi, vaan tukeutuivat häneen liikaa. Hän kysyi valmentajalta neuvoa ongelmalliseen tilanteeseensa. Valmentajan vastaus kysyjälle oli hämmentävä, sanalla sanoen tyly. Valmentaja oli tehnyt yhden viestin perusteella pika-analyysin ongelmien syistä liittäen ne johtajaan ja hänen johtamistapaansa, ja kaatoi johtopäätöksen yleistysten muodossa kylmänä vetenä johtaja-paran niskaan.

Tunsin suurta myötätuntoa johtajaa kohtaan. Tämä oli kerännyt rohkeutensa, kertonut minkä ongelman oli havainnut, ja mitä ilmeisimmin toivoi, että valmentaja osaisi auttaa häntä. Avun sijaan johtaja sai pikatuomion sekä persoonallisuudestaan, vuorovaikutustyylistään että mitä ilmeisimmin oppimiskyvystään.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia.

Yhteiskunnassamme vaikuttaa monia viisaita miehiä ja naisia. Miehiä ja naisia, jotka ovat älykkäitä ja kyvykkäitä, kouluttautuneet pitkälle ja jotka alituiseen myös päivittävät osaamistaan. Tämä kaikki, jotta meillä olisi mahdollisuus saada apua ja tukea omiin pulmapähkinöihimme ja heikkoihin kohtiimme.

Tämä on äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia. On ihanaa seurata, kuinka moni haluaa valjastaa juuri nyt kaiken viisautensa ja osaamisensa meidän ja tulevaisuutemme hyväksi. Mutta tässä piilee myös ansa. Kun olemme viisaita ja tiedämme asioista paljon, meillä on myös paljon valtaa muihin. Valta tuo kuitenkin mukanaan vastuun. Meistä voi pahimmillaan tulla itseriittoisia ja ylimielisiä niitä kohtaan, jotka eivät osaa ja tiedä. Kun yritämme levittää viisauden ilosanomaa kaikelle kansalle, voimme olla niin innoissamme omasta pätevyydestämme, että huomaamattamme väheksymme niitä, jotka eivät näitä asioita vielä osaa.

Mieti hetki pientä, vasta kävelemään opettelevaa lasta. Kaikki lapsen kehossa viestii suuresta motivaatiosta oppia kävelemään. Hänen katseensa on keskittynyt, suu tiukalla viivalla ja äänimerkkien säestämänä hän varovasti irrottaa kätensä hoitajansa kädestä ja ottaa askeleen. Lapsi saattaa tuuskahtaa nenälleen, mutta emme me siinä kohden toru häntä tai naura hänelle. Sen sijaan me ilmaisemme sanoillamme ja ilmeillämme myötätuntoa, ja kannustamme lasta nousemaan ylös ja uuteen yritykseen. Eikö aikuisten kohdalla voisi päteä sama armollisuuden periaate?

Kun joku ilmaisee – ehkä joskus kömpelölläkin tavalla – tarvitsevansa apua, me saatamme olla todella armottomia, lokeroida ihmisen vikoineen päivineen laatikkoon X, ja jättää hänet yksin. Somessa tällainen lokeroiminen yltyy liian usein yhteishaukunnaksi, jossa lyötyä todellakin lyödään. Ja lujaa. Tämä on sekä surullista että luokattoman helppoa. Some on.

Ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin.

Sovittelijana ei-tietämisen-tila on kaiken alku ja ydin. Kun menemme auttamaan riidan osapuolia ratkaisemaan sen, meillä ei saa olla alkuoletuksia emmekä voi suhtautua puolueellisesti kumpaankaan osapuoleen. Eikä meillä ole siihen edes oikeutta. Miten voisi olla, kun emme lähtökohtaisesti tunne ihmistä, hänen persoonaansa, menneisyyttänsä tai kokemusmaailmaansa. Emme millään voi tietää, mitä kaikkea on tapahtunut osapuolten välillä ennen sovittelua. Jos sorrumme oletuksiin, emme ole enää sovittelijoita vaan tuomareita, jotka ovat jo käsikirjoittaneet sovintotarinan päätöksen.

Hienointa sovittelemisessa ja valmentamisessa on se, että pääsee uteliaana ja ilman ennakko-oletuksia, puhtaassa ei-tietämisen-tilassa oppimaan ihmistä ja hänen ajatusmaailmaansa. Huomaamaan hänen vahvuutensa ja motivaationsa. Ja ennen kaikkea auttamaan ihmistä huomaamaan nämä kauniit asiat itsessään. Oppimista ei tapahdu, jos ihminen kokee psykologista turvattomuutta, häntä arvostellaan, hänet häpäistään tai muutoin ilmaistaan, ettei hän olisi hyväksytty omana itsenään, omista lähtökohdistaan käsin.

Perustavanlaatuinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät?

Perustavanlaatuinen eettinen kysymys meille valmentajille on, olemmeko tietäjiä ja konsultteja, jotka päättelevät, sanelevat ja tuomitsevat, vai coacheja, jotka tekevät huomioita ja kysyvät? Seuraavan kerran, ennen kuin kiirehdit päättelemään ja tuomitsemaan, muista kysyä. Siinä piilee kehittymisen siemen, teille molemmille.

 

Valinnanvapaus

Vuorovaikutustaitojen kouluttajana pohdin usein omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Sama kaava tuntuu toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Kaava, joka ei monessakaan tilanteessa tuota parasta mahdollista lopputulosta, mutta jota silti uskollisesti noudatan. Se on selkäytimessä. Se on tuttu ja turvallinen. Se tekee minusta minut. En halua luopua siitä.

Vaikkapa kotona lasten kanssa. Olen huolehtiva, tarkka ja pedantti. Jopa neuroottinen. Saatan kysyä lapsiltani moneen kertaan, onko hampaat pesty, onko repussa kaikki tarvittava, onko avain mukana. Tänä aamuna poikani sai tarpeekseen. Hän kierähti eteisen lattialle, alkoi itkeä ja huusi, että kyselyni ahdistavat häntä. Kyllä hän osaa, ei tarvitse koko ajan hengittää niskaan. Niin. Tarkoitukseni oli hyvä. Halusin olla vastuullinen äiti ja varmistaa, että kaikki on mukana, mutta sainkin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Poikani ei suoranaisesti kiittänyt minua huolenpidosta, vaan koki olevansa aivan tampio, joka ei osaa mitään. Opin tärkeän läksyn. Ehkä voin jatkossa hieman himmata ja katsoa, mitä tapahtuu, kun hän saa hoitaa vastuulleen annetut tehtävät aivan itse. Jatkan siis delegoimistaitojen harjoittelua.

Olen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen suorittaja. Mikään ei turhauta minua yhtä paljon, kuin hengailu, oleminen ilman päämäärää tai tapaaminen, jolla ei ole tavoitetta. Teen päivittäin pitkiä to do -listoja, joiden tiedän olevan mahdottomia saavuttaa, mutta teen ne siitä huolimatta. Aiemmin pyyhin pois tehtävän, jonka sain tehtyä, ja ihmettelin päivän päätteeksi, mitä oikein olin puuhannut koko sen ajan. Nyt olen alkanut kirjaamaan ylös asiat, jotka olen saanut hoidettua. Tämä tuntuu yllättävän mukavalta. Se tekee näkyväksi sen, mihin aikani kuluu ja tuottaa minulle aikaansaamisen kokemuksen. Olen ainakin silloin tällöin jopa tyytyväinen itseeni. Hups.

Olen järjestelmällinen ja haluan asioiden tapahtuvan juuri niin kuin olen suunnitellut. Läheskään aina asiat eivät todellakaan mene näin. Tällaisia katastrofipäiviä on paljon. Yksi puhelu koululta saattaa muuttaa muuten niin mukavasti alkaneen päivän kulun täysin. Pahimmassa tapauksessa perun loppupäivän palaverit ja kiirehdin kotiin selvittämään, miksi lapseni on tehnyt sitä ja tätä. Huomaan tehneeni pieniä muutoksia toimintatavassani, onneksi. Osaan, toisinaan, olla vastaamatta puheluun tai wilma-viestiin. Tämä on hyvä alku. Se säästää voimiani muihin tärkeisiin asioihin ja antaa opettajalle mahdollisuuden hoitaa tilanne toisin.

Olen tunnollinen täydellisyyden tavoittelija. Haluan ehtiä tekemään kaikki minulta pyydetyt asiat ja koen helposti huonoa omatuntoa, jos en siinä onnistu. Tällä viikolla huomasin, että olin missannut deadlinen uusien käyntikorttien tilauksessa. Se harmitti. Mutta sitten tein jotain, mitä en olisi ennen tehnyt. Sen sijaan, että olisin laittanut korttien tilaajalle päällekäyvän viestin, jossa olisin inttänyt poikkeusta itselleni, totesinkin harmitellen missanneeni aikarajan ja lupasin tehdä tilauksen ajoissa seuraavalla kerralla. Olipa hämmästykseni aito, kun työkaverini kertoi, että voin vielä syöttää tietoni lomakkeelle, ei niitä kortteja ole vielä tilattu. Kun annoin periksi omasta täydellisyyden tavoitteestani, otin vastuun mokastani ja tyydyin kohtalooni, sainkin iloisen yllätyksen paluupostissa.

Suhtautumiseni on muuttunut myös tilanteissa, joissa joku käyttäytyy epäasiallisesti tai tökerösti. Sen sijaan, että piehtaroisin loukkaantumisen tunteessa, totean itselleni, että sitä sattuu, en voi ottaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin kuluttaa energiaani asian miettimiseen. Tämä on minulle iso juttu ja on kyllä parantanut elämänlaatuani ja vapauttanut kaistaa muulle ajattelulle ja tekemiselle. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toimii!

Jokaisella meistä on valinnanvapaus. Vapaus valita, miten reagoimme yllättäviin tilanteisiin, vapaus valita, millaisen merkityksen ja tilan annamme omille ja toisten mokille ja vapaus valita, näemmekö tehdyn vai tekemättömän työn.

Kesäloman alussa lupasin itselleni, että otan joka päivä rennosti, löysin rantein. Tuli mitä tuli. Se on pitänyt aika hyvin myös syksyn tohinoiden alettua. Päätän, että sama ihana uusi olotilani saa jatkua. Minulla on valinnanvapaus siihen.

Helmipäivä

Meillä oli vähän aikaa sitten pojan kanssa juhlallinen hetki, kun hän sai 200. helmensä purkkiin. Tai oikeastaan se oli jo 201. sillä ensimmäinen laskelma oli väärin. Ja nämä eivät olekaan mitä tahansa helmiä, vaan niitä kerättiin pelikonetta, oikein kunnon myllyä, varten. Pitkään ja hartaasti, keväästä saakka.

Mitä ihmeellistä tuossa muka on, saattaa muutamakin ajatella. Kyllä siinä vain on. Ihmeellistä, suorastaan ainutlaatuista. Sillä tämän helmipurkin avulla lapsi sai konkreettiset tavoitteet, ja aikuiset saivat kerrottua odotuksensa siitä, mitä he toivovat hänen tekevän, miten käyttäytyvän. Näiden helmien avulla lapsi pystyi kohdistamaan ehtymätöntä energiaansa nyky-yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, ”järkevään tekemiseen”.

Matkalla hänestä paljastui sellaista sisukkuutta ja pitkäjänteisyyttä, jota kukaan ei uskonut olevan olemassakaan. Ja mikä tärkeintä, helmet symboloivat onnistumisia, jotka huomattiin ja joista iloittiin, kun lapsi saavutti tavoitteet. Toki oli niitäkin hetkiä, kun helmiä ei irronnut, ei sitten oikein millään. Mutta ne hetket sivuutettiin ja jatkettiin sinnikkäästi kohti maalia, onnistumiset edellä.

Paras hetki minulle äitinä oli se, kun lapsi sanoi tykkäävänsä tavoitteista. Niihin hän voisi kurkotella jopa ilman helmiä, Kysyin, miksi. ”No koska silloin mä tiedän, mitä multa odotetaan (sydän).” Siinä se. Ydin. Ja aivan itse oivallettuna. Hieno ja unohtumaton tunne.

Kun puhumme helmien keräämisestä, puhumme itse asiassa positiivisesta vahvistamisesta. Oman toiminnan tavoitteiden asettamisesta ja toivotunlaisen käyttäytymisen huomaamisesta ja palkitsemisesta. Muistuttaako yhtään työelämää? Paljonkin. Palkka, bonukset, onnistumisten juhlistaminen, kiitos, arvostus ovat työelämän helmiä. Unohtamatta työn sisällön ja arvojen merkitystä motivoitumisessa ja palkituksi tulemisen tunteessa.

Jotta pystymme vaikuttamaan positiivisella tavalla käyttäytymiseen, meidän täytyy ottaa ensin selvää, mistä itse kukin motivoituu, mitä pitää merkityksellisenä. Myyntimies Jantuselle merkitys tulee kilpailusta ja voittamisesta, jonka palkintona on rahallinen bonus tai kuukauden myyjä -titteli. Sairaanhoitaja Sopaselle siitä, että hän saa nähdä potilaansa lähtevän terveenä ja onnellisena kotiin. Mikä saa sinut liikkeelle?

Olin 2000 -luvun taitteessa töissä Nokian tutkimuskeskuksessa. Talo vilisi toinen toistaan lahjakkaampia tutkijoita, jotka olivat valmistuneet Suomen ja maailman huippuyliopistoista. Asiantuntemusta arvostettiin ja työtä tehtiin välittämättä vuorokaudenajasta tai työtunneista. Mutta palkitsemisen rakenteet olivat pahasti pielessä. Yrityksen tyypillinen tapa palkita huippututkija hyvästä työstä, oli antaa hänelle oma tutkimustiimi.

Kuinka monta kertaa sainkaan kuulla ja nähdä tämän huippututkijan ahdistuksen ja turhautumisen, kun hänen piti käyttää aikansa hallinnollisiin asioihin, kuten kehityskeskustelujen käymiseen, budjetointiin tai bonusten hyväksymiseen sen sijaan, että olisi saanut jatkaa kohteen tutkimista ja onnistua asiantuntijana.

Onneksi tutkimuskeskus oli myös ensimmäisiä yksikköjä, jossa lähdettiin kehittämään asiantuntijapolkua, myös palkitsemisen kannalta. On viisautta tunnistaa ja tunnustaa, että meistä jokainen ei motivoidu statuksesta tai päällepäin näkyvistä vallan symboleista. Uravalmentajana käyn samoja keskusteluja asiakkaideni kanssa. Ja kysyn yleensä aika suoraan, onko esimiespositio oikeasti sitä, mitä hän haluaa. Monelle vastaus on ei.

Onnistumisten huomaaminen, helmien ja lopulta pelikoneen muodossa, ja itse kullekin motivoivalla tavalla on suorin tie muutokseen. Oma halu, oma motivaatio, itselle tärkeät asiat ovat keskiössä. Raippa ja keppi harvoin toimivat, mutta niitä käytetään silti surutta käyttäytymisen ohjaamiseen. Koulussa ne ovat puhuttelun, kasvatuskeskustelun tai jälki-istunnon muodossa, työpaikalla negatiivista palautetta, ja ääritapauksissa varoitus tai jopa irtisanominen. Mutta opettavatko ne tosiaan? Vai saavatko ainoastaan katkeraksi.

Kuinka moni meistä on tuntenut itsensä energiseksi ja motivoituneeksi saatuaan kriittistä palautetta esimieheltä? Tai kuunneltuaan puolison nalkutusta pöydällä lojuvista tiskeistä. Jes, kiitos rakas. Nyt mä heti siivoan keittiön. Olipa mukavaa, kun huomasit. Ja pah. Mutta näin se monesti menee, onhan se meillä perimässä. Selviytyminen. Jos esi-isämme eivät olisi kiinnittäneet huomiota negatiiviseen asioihin ja vaaroihin, vaikkapa siihen karhuun kiven takana, ei meitä olisi nyt tässä ihmettelemässä positiivisiin asioihin keskittymistä.

Katsoin jokin aika sitten mielenkiintoisen dokumentin brittikoomikosta, joka lähti selvittämään, onko hänellä adhd. Dokumentti oli ajatuksia herättävä, sillä siinä haastateltiin tutkijoita, jotka tutkivat adhd:ta eri tulokulmista. Minulle jäi erityisesti mieleen erään antropologin esimerkki kahdesta kylästä, jotka kumpikin sijaitsivat meren rannalla. Ensimmäisessä kylässä arvostettiin suuresti samanlaisuutta ja oli omaksuttu samanlainen tapa toimia. Niinpä, kun muutama heistä keksi mennä uimaan haita vilisevään mereen, muut seurasivat perässä. Hait saivat herkkuaterian ja koko kylä hävisi maailmankartalta.

Toisessa kylässä erilaisuus hyväksyttiin osana monimuotoisuutta, eikä pyritty vain yhteen tapaan toimia. Myös tässä kylässä pari asukasta sai idean mennä uimaan haita vilisevään mereen ja joutuivat haiden syömiksi. Mutta tämän kylän muut jäsenet eivät seuranneetkaan kahta huimapäätä, vaan oppivat raukkaparkojen virheestä ja selvisivät hengissä. Antropologi nimitti näitä kahta hain syötiksi. Adhd-piirteiset, (uhka)rohkeat yhteisön jäsenet ovat olleet tärkeitä uusien asioiden kokeilijoita. Joku on todennut osuvasti, että ilman heitä ihmiskunta ei olisi koskaan tullut ulos luolasta.

Valitettavasti tämän päivän yhteiskunnassa samanlaisia luonteenpiirteitä ei enää juurikaan tarvita tai arvosteta. Tärkeämpänä pidetään sitä, että pystyy olemaan paikallaan ja keskittymään kuuntelemiseen tai katselemiseen. Koulussa oppitunnilla, töissä palavereissa tai tietokoneen ääressä työskennellessä.

Asia, joka liittyy mielestäni kiinteästi myös onnistuneeseen palautteen antamiseen, on yksilöiden erilaisuuden tunnistaminen, sen vilpitön hyväksyminen ja sen pohjalta palkitseminen. Jos tiimissä olisi vain toistensa kaltaisia ihmisiä, kuten kylässä numero yksi, olisi esimiehen tehtävä helppo. Hän tietäisi, mistä työntekijät motivoituvat ja millainen palkinto saa heidät liikkeelle. Todennäköisesti tiimissä olisi myös vähemmän, jos lainkaan, riitoja, sillä kaikki olisivat aina yhtä mieltä kaikesta. Sen pituinen se.

Todellisuudessa työyhteisössä on hyvin erilaisia ihmisiä, erilaisia mielipiteitä, erilaisia tapoja toimia ja erilaisia motiiveja ja tarpeita. Kaiken tämän keskellä esimiehen täytyy opetella tuntemaan yksilöt omine motiiveineen ja sovittaa yhteen monenlaiset intressit ja tavoitteet. Konfliktien sovittelussa pyritään samaan. Siinä pyritään antamaan jokaiselle mahdollisuus avata omia motiivejaan ja näkökulmiaan ja auttaa tällä tavoin kaikkia ymmärtämään toisiaan paremmin. Silloin erilaisten näkemystenkin on mahdollista kukoistaa samassa elinympäristössä ja opimme ”sietämään” toisiamme, vaikka emme samankaltaisia olisikaan.

Kun mietimme positiivista vahvistamista, kuinka usein tulemme ajatelleeksi, miten kohtelemme itseämme? Kuinka usein muistamme taputtaa itseämme olkapäälle kaikesta venymisestä arjessa? Kiitos Tiina, että muistit lapsesi metsäretkieväät. Kiitos, että mahdutit vielä yhden asiakkaan jo valmiiksi täyteen työkalenteriisi. Kiitos, että kävit ruokakaupassa, vaikka se menikin iltakymmeneen. Kiitos. Olet super.

Jos emme muista huomata ja palkita itseämme, kuinka voisimme vaatia, että pystymme huomaamaan hyvän muiden toiminnassa. Aloitetaan siis läheltä, ei kaukaa. Aloitetaan itsestämme.

Minun helmiäni tällä viikolla ovat olleet kiitosviestit kahdelta ura-asiakkaalta, jotka ovat saaneet töitä ja yhteinen itsenäisyyspäivän illallinen perheen kanssa. Millaisia helmiä sinä olet saanut? Ja kenelle sinä olet antanut helmen?

Tuliko sanottua suorat sanat?

Tiedät varmasti sen tunteen, kun haluaisit sanoa jollekin ihmiselle kerta kaikkiaan suorat sanat, mutta et sitten kuitenkaan tee sitä. Niin minäkin. Olet ehkä suunnitellut sitä jo pitkään, viikkoja tai kuukausia. Tehnyt käsikirjoituksen, harjoitellut peilin edessä, meditoinut saavuttaaksesi tarvittavan mielentyyneyden. Kun suoruuden hetki sitten saapuu, menee pupu pöksyyn, ja olet hiljaa. Tai sitten tapahtuu aivan päinvastainen ja pauhaat kerralla kaikki selvittämättömät asiat ilmoille. Lopputuloksena on, että molemmat loukkaantuvat toisilleen, jopa peruuttamattomasti. Ei, suorien sanojen sanominen ei todellakaan ole helppoa.

Minulla jäi syksyllä pahasti hampaankoloon koulumme rehtoria kohtaan. Hän oli mielestäni kohdellut lastani väärin ja langettanut hänelle ylimitoitetun rangaistuksen puhelimen käytöstä tunnilla. Niinpä laitoin wilman kautta hänelle suorat sanat. Tunnekuohuissani, totta kai. Wilma nyt ei tunnetusti ole mikään paras väylä kertoa suoria sanoja, tai siis yhtään mitään. Kirjoitettu viesti ymmärretään todennäköisimmin väärin tai ainakaan sen kautta ei välity sanaton viesti. Rehtori kuvaileekin yhteistyösuhdettamme vuoristoratana. Onneksi saimme keskusteltua loukkaantumiseni aiheet kasvokkain myöhemmin. Se helpotti minua, mutta myös rehtoria. Hänelle valkeni keskustelussa monta asiaa, miksi reagoin niin kuin reagoin. Hyvä näin.

Pantattuamme suoria sanojamme liian pitkään ja saadessamme vihdoin sanaisen arkkumme auki, tapahtuu yleensä se, että samalla suljemme korvamme siltä, mitä vastapuoli kertoo. Kuulemme sillä hetkellä vain oman äänemme, loukkaantumisemme ja näkökulmamme. Jos selvitettävään asiaan liittyy kovin negatiivinen tunne tai kipeä muisto, saattaa yksinpuhelu johtaa siihen, että tunteemme kuohahtaa entisestään. Ikään kuin lietsomme itsemme liekkeihin, ja annamme kaiken pahan olon purkautua pois kerta heitolla. Olemme ehkä saaneet sanottua juuri sen mitä piti, mutta millä tavoin ja millä kustannuksella? Oma energia on mennyt pauhaamiseen, kuuntelijan energia puolestaan taistelu-pako reaktioon. Varmaa on ainakin se, että nyt molemmat ovat tunnekuohuissaan ja loukkaantuneita.

Suorien sanojen hallitsematon sanominen voi johtaa myös siihen, että tuleva yhteistyö vähintäänkin hankaloituu. Jotkut ratkaisevat asian pakenemalla. Suoraa ihmistä vältellään, ja jos on pakottava tarve olla hänen kanssaan tekemisissä, se tehdään hyvin varoen ja kohteliaasti, jotta ei sanottaisi mitään, mikä voisi laukaista uuden loukkaantumisen ja purkautumisen. Toiset voivat reagoida eri tavalla. He alkavat puolustautua, nokitella ja taistella takaisin. Pahimmillaan tämä voi johtaa kiusaamiseen, jossa suorien sanojen sanojasta tulee ei-toivottu henkilö, kiusattu, jota ei oteta vakavasti ja josta tulee syntipukki kaikkeen ikävään, jota työpaikalla tapahtuu.

Suorapuheinen, avoin, kursailematon, välitön, rohkea, vilpitön, rehellinen. Suoruudelle on monta positiivista synonyymiä. Silti useimmiten pidämme suoruutta jollain tapaa pelottavana ja ei toivottuna. Väitän, että suurin osa ihmisistä ei koskaan sano suoria sanoja, kenellekään. Olen tavannut valmennustyössäni asiakkaita, jotka ovat jopa valinneet opiskelupaikkansa ja ammattinsa siksi, että eivät ole uskaltaneet sanoa vanhemmilleen suoria sanoja oikeaan aikaan. Siis kertoa omista unelmistaan ja toiveistaan tai pitäneet päätään, ja lähteneet haluamaansa suuntaan. Me ihmiset olemme pohjimmiltamme rauhaa rakastavia ja mukavuudenhaluisia. Suorien sanojen sanominen on menemistä epämukavuusalueelle. Ja se ei tunnu mukavalta.

Mitä sitten voisi tehdä, jotta saa sanottua sen, mitä pitää mutta niin, että keskustelu on hengeltään rakentava ja tuottaa halutun lopputuloksen? On monta tapaa olla suora. Tärkeintä suoruudessa on muistaa, että oma kokemus on oma kokemus, toisen kokemus on todennäköisesti aivan jotain muuta. Siksi oman äänen kuulemisen lisäksi pitäisi pystyä kuuntelemaan ja ymmärtämään toista. Näkökulman vaihtamisen taitoa täytyy harjoitella, se tulee hyvin harvalle luonnostaan. On hyvä miettiä etukäteen, mitä loukkaantumisen tunteen takana on. Mitä konkreettista toinen sanoi tai teki, joka sai sinut pahoittamaan mielesi. Konkretia on hyvä kaveri. Se auttaa sinua ja myös vastapuolta, pysymään asiassa ja vähentää riskiä hallitsemattomaan tunnereaktioon ja tilanteen eskaloitumiseen. Tapahtumien konkretisointi luo myös ymmärrystä. Kiusauksesta huolimatta jätä sanomatta ilkeät sanat. Ne eivät edistä asiaasi, vaan pikemminkin kaivavat maata jalkojesi alta. Ilkeily jää lihasmuistiin ja useimmiten sen kaltaiset tölväisyt ovat joka tapauksessa turhia. Ja lopuksi: Kerro, anna anteeksi ja unohda. Jokainen meistä sanoo tai tekee joskus ajattelemattomasti, jokainen meistä tulee sanomaan tai tekemään jatkossakin ajattelemattomasti. Olemme ihmisinä täydellisen epätäydellisiä. Ole siis sopivan armollinen sekä itsellesi että lähimmäisillesi.

Ansa Kynttilää lainaten: Äläkä koskaan anna kenenkään väittää, että suorat ihmiset olisivat rasittavia. Äläkä ainakaan koskaan jätä sanomatta suoria sanoja, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.