Valinnanvapaus

Vuorovaikutustaitojen kouluttajana pohdin usein omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Sama kaava tuntuu toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Kaava, joka ei monessakaan tilanteessa tuota parasta mahdollista lopputulosta, mutta jota silti uskollisesti noudatan. Se on selkäytimessä. Se on tuttu ja turvallinen. Se tekee minusta minut. En halua luopua siitä.

Vaikkapa kotona lasten kanssa. Olen huolehtiva, tarkka ja pedantti. Jopa neuroottinen. Saatan kysyä lapsiltani moneen kertaan, onko hampaat pesty, onko repussa kaikki tarvittava, onko avain mukana. Tänä aamuna poikani sai tarpeekseen. Hän kierähti eteisen lattialle, alkoi itkeä ja huusi, että kyselyni ahdistavat häntä. Kyllä hän osaa, ei tarvitse koko ajan hengittää niskaan. Niin. Tarkoitukseni oli hyvä. Halusin olla vastuullinen äiti ja varmistaa, että kaikki on mukana, mutta sainkin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Poikani ei suoranaisesti kiittänyt minua huolenpidosta, vaan koki olevansa aivan tampio, joka ei osaa mitään. Opin tärkeän läksyn. Ehkä voin jatkossa hieman himmata ja katsoa, mitä tapahtuu, kun hän saa hoitaa vastuulleen annetut tehtävät aivan itse. Jatkan siis delegoimistaitojen harjoittelua.

Olen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen suorittaja. Mikään ei turhauta minua yhtä paljon, kuin hengailu, oleminen ilman päämäärää tai tapaaminen, jolla ei ole tavoitetta. Teen päivittäin pitkiä to do -listoja, joiden tiedän olevan mahdottomia saavuttaa, mutta teen ne siitä huolimatta. Aiemmin pyyhin pois tehtävän, jonka sain tehtyä, ja ihmettelin päivän päätteeksi, mitä oikein olin puuhannut koko sen ajan. Nyt olen alkanut kirjaamaan ylös asiat, jotka olen saanut hoidettua. Tämä tuntuu yllättävän mukavalta. Se tekee näkyväksi sen, mihin aikani kuluu ja tuottaa minulle aikaansaamisen kokemuksen. Olen ainakin silloin tällöin jopa tyytyväinen itseeni. Hups.

Olen järjestelmällinen ja haluan asioiden tapahtuvan juuri niin kuin olen suunnitellut. Läheskään aina asiat eivät todellakaan mene näin. Tällaisia katastrofipäiviä on paljon. Yksi puhelu koululta saattaa muuttaa muuten niin mukavasti alkaneen päivän kulun täysin. Pahimmassa tapauksessa perun loppupäivän palaverit ja kiirehdin kotiin selvittämään, miksi lapseni on tehnyt sitä ja tätä. Huomaan tehneeni pieniä muutoksia toimintatavassani, onneksi. Osaan, toisinaan, olla vastaamatta puheluun tai wilma-viestiin. Tämä on hyvä alku. Se säästää voimiani muihin tärkeisiin asioihin ja antaa opettajalle mahdollisuuden hoitaa tilanne toisin.

Olen tunnollinen täydellisyyden tavoittelija. Haluan ehtiä tekemään kaikki minulta pyydetyt asiat ja koen helposti huonoa omatuntoa, jos en siinä onnistu. Tällä viikolla huomasin, että olin missannut deadlinen uusien käyntikorttien tilauksessa. Se harmitti. Mutta sitten tein jotain, mitä en olisi ennen tehnyt. Sen sijaan, että olisin laittanut korttien tilaajalle päällekäyvän viestin, jossa olisin inttänyt poikkeusta itselleni, totesinkin harmitellen missanneeni aikarajan ja lupasin tehdä tilauksen ajoissa seuraavalla kerralla. Olipa hämmästykseni aito, kun työkaverini kertoi, että voin vielä syöttää tietoni lomakkeelle, ei niitä kortteja ole vielä tilattu. Kun annoin periksi omasta täydellisyyden tavoitteestani, otin vastuun mokastani ja tyydyin kohtalooni, sainkin iloisen yllätyksen paluupostissa.

Suhtautumiseni on muuttunut myös tilanteissa, joissa joku käyttäytyy epäasiallisesti tai tökerösti. Sen sijaan, että piehtaroisin loukkaantumisen tunteessa, totean itselleni, että sitä sattuu, en voi ottaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin kuluttaa energiaani asian miettimiseen. Tämä on minulle iso juttu ja on kyllä parantanut elämänlaatuani ja vapauttanut kaistaa muulle ajattelulle ja tekemiselle. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toimii!

Jokaisella meistä on valinnanvapaus. Vapaus valita, miten reagoimme yllättäviin tilanteisiin, vapaus valita, millaisen merkityksen ja tilan annamme omille ja toisten mokille ja vapaus valita, näemmekö tehdyn vai tekemättömän työn.

Kesäloman alussa lupasin itselleni, että otan joka päivä rennosti, löysin rantein. Tuli mitä tuli. Se on pitänyt aika hyvin myös syksyn tohinoiden alettua. Päätän, että sama ihana uusi olotilani saa jatkua. Minulla on valinnanvapaus siihen.

Ratkaisua vaille valmis

Odotan makuuhuoneessa ulkovaatteet päällä, koska on paettava humalaista isää naapuriin. Istun saman ihmisen sairaalavuoteen ääressä ja toivon, että seuraava tulehduslukema olisi alhaisempi ja isä heräisi. Osallistun liian aikaisin syntyneiden vauvojen yhteiseen siunaustilaisuuteen ja luen kyynelten läpi Hannele Huovin runon ”Kun on oikein pieni”. Näen, että koululta soitetaan taas ja arvaan, että tälläkään kertaa uutiset eivät ole hyviä.

Meille jokaiselle tulee elämässä eteen tilanteita, joita emme voi ennustaa, hallita tai ratkaista. Ainoa, mitä voimme siinä tilanteessa tehdä, on ottaa vastaan tuleva ja jollain tavoin, kukin omallamme, elää kaikkien niiden tunteiden, voimattomuuden, epätoivon ja hallitsemattomuuden läpi. Toisilta meistä se onnistuu paremmin, toisilta huonommin.

Odottamattomissa tilanteissa muistisolumme aktivoituvat. Saatat huomata olevasi jälleen se alakouluikäinen lapsi, joka istuu talvitakki päällä ja odottaa äidin lähtökäskyä. Tunne on aivan sama kuin 40 vuotta aikaisemmin. Ei lainkaan haalistunut vaan yhtä intensiivinen ja voimakas, yhtä kamala. Tämä tunne siivittää omia reaktioitamme, halusimme tai emme, kunnes olemme saaneet käsiteltyä sisäisen traumamme. Uskon, että jokainen ihminen on historiansa summa ja tilanteiden hallinnan tarve kumpuaa kokemustemme säiliöstä.

Puhumme tänä päivänä paljon tunteiden tunnistamisesta, hallinnasta ja johtamisesta. Se on kaikilla elämänalueilla, myös työelämässä, tarpeellinen taito, ihmisten kanssa kun töitä teemme ja saamme yhdessä asioita aikaan. Kunhan muistamme, että kaikille se ei ole yhtä helppoa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että joillekin ihmisille tunteiden hallinta ei ole koskaan mahdollista. Taustalla saattaa olla vakava, käsittelemätön lapsuuden trauma, mutta esimerkiksi tietyt neuropsykiatriset sairaudet aiheuttavat samaa. Vääriä tulkintoja ja impulssikontrollin vaikeutta, joka taas on oleellinen osa tunteiden ja käyttäytymisen hallintaa.

Eilen työseminaarissa tunsin suurta myötähäpeää Jari Sarasvuon puolesta, kun hän egoaan suojellakseen piikitteli ja mitätöi estoitta nuorta miespuhujaa. Tilanne oli yllättävä, ja se sai minut tuntemaan suuttumusta nuoren, lahjakkaan miehen puolesta. Mutta myös näkemään Sarasvuon uudessa valossa, sädekehä himmenneenä, katkerana entisenä suuruutena. Arvostukseni häntä kohtaan hävisi ja siitä hetkestä eteenpäin odotin vain esityksen loppumista. Tätä tilannetta en olisi pystynyt ennakoimaan, hallitsemaan tai ratkaisemaan eikä minun onneksi tarvitsekaan. En ole vastuussa toisista ihmisistä tai heidän tekemisistään, mutta minun tulee kuitenkin kyetä toimimaan heidän kanssaan.

Työyhteisössä tuomme tilanteeseen aina mukaan oman historiamme ja aiemmin oppimamme ratkaisu- ja toimintatavat. Stressi- tai kiistatilanteessa mielemme menee helposti vanhaan tuttuun suojamoodiin ja lähdemme ratkaisemaan asiaa, kuten olemme sen joskus muinoin selkärankaamme iskostaneet. Näin on helpompaa ja turvallisempaa. Muutoksen liikkeelle laittaminen vaatii suurta energiaa, tietoisuutta ja tahtoa toimia uudella tavalla. Sitä tapaa täytyy harjoitella lukemattomia kertoja, ennen kuin onnistumme.

Sovittelussa tämä uusi tapa on pysähtyminen sen äärelle, että tunnistamme toisten ihmisten erilaisen historian, erilaiset lasit, joiden läpi he tulkitsevat tilannetta ja tapahtunutta. Puhumme näkökulman vaihtamisen kyvystä. Kyvystä ymmärtää, miltä toisesta ihmisestä juuri nyt tuntuu, mitä hän parhaillaan kokee, mitä tapahtuu kiihtyneiden sanojen takana, syvällä mielen sopukoissa.

Koska meistä kukaan ei ole telepaatti, tarvitsemme erilaisten näkökulmien esiin tuomiseksi sanoja. Sanojen tulemista auttavat avoimet kysymykset. ”Miltä tämä sinusta tuntuu? Kuinka koit asian?” ”Mitä ajattelet siitä, mitä kollegasi juuri kertoi?” Kun sovittelija, oli hän sitten esimies tai ammattisovittelija, kysymysten kautta asiaa arvottamatta auttaa puhumista, lisääntyy yhteinen ymmärrys siitä, mitä on tapahtunut. Näin päästään edelleen siihen vaiheeseen, että osapuolet voivat miettiä yhdessä parhaita vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Avointen kysymysten esittämisen lisäksi erityisesti esimiessovittelijaa auttaa sen tosiasian hyväksyminen, että ihmisten reaktioita ja käyttäytymistä ei voi hallita, eikä ole tarvekaan. Vaikka olisi tiimin pomo tai omat ja muiden odotukset olisivat toiset.

Sovitellessamme erään tiimin ristiriitoja, koimme yhteisessä keskustelussa hienon hetken. Kyseessä oli kaksi hyvin erilaista persoonaa. Siinä missä nainen oli nopeatempoinen, kommunikoinnissaan suora ja räväkkä, oli mies tiimissä uusi, rauhallinen ja hidastempoinen. Heidän välilleen syntyi työpaikalla jännitteitä, kun piti esimerkiksi huomata tehdä asioita kuten mennä tavarantoimittajaa vastaan purkamaan lastia. Kun nainen moitti mieskollegaa siitä, ettei hän koskaan auta lastin purkamisessa, pysäytin naisen kerronnan siihen, ja kysyin mieheltä, miltä tämä, jonka hän juuri kuuli, tuntuu. Mies vastasi hienosti, että hän kokee sen epäreiluna, sillä hän kyllä yrittää mennä mukaan tilanteeseen, mutta kokeneempi naiskollega on aina häntä nopeampi, eikä hän ehdi reagoida.

Ristiriita oli siis syntynyt alun perin virheellisestä toisen motiivin tulkinnasta. Kun he eivät olleet siitä keskenään puhuneet tai asiasta kysyneet, tilanne kumuloitui loukkaantumiseksi ja yhteistyön hankaloitumiseksi.

Oli mahtava seurata, kun mies ensimmäistä kertaa sai sanottua ääneen oman ajatuksensa ja näimme, kuinka tilanne rauhoittui ja he saivat sovittua, kuinka tästä eteenpäin tehdään. Ehkäpä naiskollega pystyy jatkossa odottamaan pari sekuntia, ennen kuin ottaa vastuun lastista. Ja ehkäpä hänen mieskollegansa osaa avata seuraavalla kerralla suunsa kysyäkseen, tarvitaanko apua.

Tässä todistimme myös toisiimme ja toistemme persoonaan ja tapoihin tutustumisen merkitystä. Mitä köykäisemmin tunnemme tiimikaverimme ja heidän ajattelunsa ja tapansa, sitä varmemmin teemme virhetulkintoja, jotka puolestaan voivat johtaa konflikteihin. Tiimiytymisellä ja toisiimme tutustumisella on siis hyvinkin tärkeä osa yhteistyön mahdollistajana työpaikalla.

Minulla on yksi suomalainen dekkarisarja, jota rakastan yli kaiken. Sorjonen. Katsoin syksyllä sen toisen tuotantokauden läpi vain muutamassa päivässä. Sarjan päähenkilö, Kari Sorjonen, on jäyhä, hieman sulkeutunut ja todella huonolahjainen keskustelija, mutta superälykäs rikoskomisario. Hän ahdistuu voimakkaasti aina, kun ei pysty ratkaisemaan tilanteita. Viimeisen jakson lopussa Karin lapsuuden terapeutti kiteyttää sanoiksi elämän suuren mysteerin. Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

”Kari, joskus on hyvä ymmärtää, että on monia asioita, mitä me ei voida ratkasta. Monia asioita, joita me ei voida hallita. Ja itse asiassa, jos tän asian kanssa oppii elämään, niin moni ihminen ajattelee, että itse asiassa se on just se elämän hieno puoli. Arvaamattomuus. Asiat, joita me ei voida ratkasta.”