Kuinka taltutat Pelko-peikon? -Arjen ratkaisukeskeisyyttä ja tunnetaitoja

J oli hermostunut. Aamu-uninen, koko kesän mahan täydeltä nukkunut, teini-iän kynnyksellä oleva nuori miehenalkumme, oli avannut lukujärjestyksen, ja huomasi ensimmäisessä jaksossa koulun alkavan neljänä aamuna 8.15. Tästä järkyttyneenä ja pettyneenä, hän raivosi kotona pikkusiskolle jostakin mitättömästä asiasta ja kieltäytyi lopuksi menemästä aamulla kouluun.

Normaalisti olisin ladellut nuorelle herralle yhdeksän velvollisuutta ja kymmenen seuraamusta tästä itsevaltaisesta päätöksestä. Mutta. Tällä kertaa olin itse melko hyvässä hapessa käytyäni juuri pitkällä iltalenkillä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Oloni oli rento, rauhallinen ja positiivinen, siis juurikin suotuisa keskusteluun vihaa puuskuttavan esiteinin kanssa.

Istahdin sängyn laidalle ja aloitin keskustelun: ”Onpa kurjaa, että sulla on noin monta aikaista kouluaamua. Se varmaan harmittaa kovasti. Tiedän, että tykkäät nukkua pitkään ja aamuheräämiset on sulle vaikeita.”

J katsoi minua hapan ilme naamallaan ja totesi: ”Niinpä. Mä en halua, että mun koulupäivä menee huonosti sen takia.”

Minä: ”No et tietenkään halua. Mutta tiedätkös, sulla on yksi vahvuus, jonka mä tiedän auttavan sua tässä kohtaa ihan varmasti. Arvaas, mikä se on?”

Nyt J:n uteliaisuus alkoi herätä: ”No?”

Minä: ”Sä olet tosi nopea tyyppi. Sä suoriudut aamutoimista tosi nopsaan, kun vaan päätät niin. Paljon nopeammin kuin sun pikkusiskosi tai mä. Meillä menee aikaa laittautumiseen paljon enemmän. Moneltako sun pitää lähteä kouluun, jotta ehdit sinne 8.15 mennessä?”

J: ”3 minaa.”

Minä: ”OK, jos laitetaan 5 minaa, niin pelataan varman päälle. Entä pukemiseen? Nythän ei tartte vielä takkia vaan pärjää hupparilla.”

J: ”2 minaa, eikä sitäkään. Vedän vaan lenkkarit jalkaan.”

Minä: ”Selvä. Entä syöntiin, hampaiden pesuun ja pukemiseen…?”

Tällä tavoin jatkoimme keskustelua aamutoimistrategiasta ja aikataulusta. Sen lisäksi, että sain hänet vakuutettua siitä, että hän pystyy selviytymään aamusta kunnialla, tarjosin hänelle vielä liittolaisen kättä, konkreettista tukea aamutoimiin. Tunteen, ettei hän ollut tässä liemessä yksin.

Minä: ”Mä voisin myös auttaa sua vielä yhdellä tavalla, jotta saat varmasti kaikki hommat tehtyä ennen kouluun lähtöä. Voisin tehdä sulle aamupalan valmiiksi näinä aikaisina aamuina. Olisko se ok? Mitä haluaisit syödä aamupalaksi?”

Näin jatkoimme suunnittelua, ja lopuksi sovimme, että herätyskello soi 7.40. Se kuulostaakin jo paljon paremmalta kuin 7.00 herätys. Näin sain pojan pelon rauhoiteltua, hän sai konkreettisen muistutuksen vahvuuksistaan, meistä tuli tiimi, joka yhdessä taklasi ulkoisen uhkan, ja alkuperäinen, pelkoa herättänyt asia oli hetkessä muuttunut pieneksi jutuksi, joka oli hallinnassa.

Meille molemmille tuli tosi hyvä fiilis tämän keskustelun käytyämme. Ja pienen jalkahieronnan jälkeen tuli myös uni. Arjen ratkaisukeskeisyyttä parhaimmillaan, ja harvinainen onnistumisen kokemus äitinä. Joskus se elämä vaan on.

Valinnanvapaus

Vuorovaikutustaitojen kouluttajana pohdin usein omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Sama kaava tuntuu toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Kaava, joka ei monessakaan tilanteessa tuota parasta mahdollista lopputulosta, mutta jota silti uskollisesti noudatan. Se on selkäytimessä. Se on tuttu ja turvallinen. Se tekee minusta minut. En halua luopua siitä.

Vaikkapa kotona lasten kanssa. Olen huolehtiva, tarkka ja pedantti. Jopa neuroottinen. Saatan kysyä lapsiltani moneen kertaan, onko hampaat pesty, onko repussa kaikki tarvittava, onko avain mukana. Tänä aamuna poikani sai tarpeekseen. Hän kierähti eteisen lattialle, alkoi itkeä ja huusi, että kyselyni ahdistavat häntä. Kyllä hän osaa, ei tarvitse koko ajan hengittää niskaan. Niin. Tarkoitukseni oli hyvä. Halusin olla vastuullinen äiti ja varmistaa, että kaikki on mukana, mutta sainkin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Poikani ei suoranaisesti kiittänyt minua huolenpidosta, vaan koki olevansa aivan tampio, joka ei osaa mitään. Opin tärkeän läksyn. Ehkä voin jatkossa hieman himmata ja katsoa, mitä tapahtuu, kun hän saa hoitaa vastuulleen annetut tehtävät aivan itse. Jatkan siis delegoimistaitojen harjoittelua.

Olen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen suorittaja. Mikään ei turhauta minua yhtä paljon, kuin hengailu, oleminen ilman päämäärää tai tapaaminen, jolla ei ole tavoitetta. Teen päivittäin pitkiä to do -listoja, joiden tiedän olevan mahdottomia saavuttaa, mutta teen ne siitä huolimatta. Aiemmin pyyhin pois tehtävän, jonka sain tehtyä, ja ihmettelin päivän päätteeksi, mitä oikein olin puuhannut koko sen ajan. Nyt olen alkanut kirjaamaan ylös asiat, jotka olen saanut hoidettua. Tämä tuntuu yllättävän mukavalta. Se tekee näkyväksi sen, mihin aikani kuluu ja tuottaa minulle aikaansaamisen kokemuksen. Olen ainakin silloin tällöin jopa tyytyväinen itseeni. Hups.

Olen järjestelmällinen ja haluan asioiden tapahtuvan juuri niin kuin olen suunnitellut. Läheskään aina asiat eivät todellakaan mene näin. Tällaisia katastrofipäiviä on paljon. Yksi puhelu koululta saattaa muuttaa muuten niin mukavasti alkaneen päivän kulun täysin. Pahimmassa tapauksessa perun loppupäivän palaverit ja kiirehdin kotiin selvittämään, miksi lapseni on tehnyt sitä ja tätä. Huomaan tehneeni pieniä muutoksia toimintatavassani, onneksi. Osaan, toisinaan, olla vastaamatta puheluun tai wilma-viestiin. Tämä on hyvä alku. Se säästää voimiani muihin tärkeisiin asioihin ja antaa opettajalle mahdollisuuden hoitaa tilanne toisin.

Olen tunnollinen täydellisyyden tavoittelija. Haluan ehtiä tekemään kaikki minulta pyydetyt asiat ja koen helposti huonoa omatuntoa, jos en siinä onnistu. Tällä viikolla huomasin, että olin missannut deadlinen uusien käyntikorttien tilauksessa. Se harmitti. Mutta sitten tein jotain, mitä en olisi ennen tehnyt. Sen sijaan, että olisin laittanut korttien tilaajalle päällekäyvän viestin, jossa olisin inttänyt poikkeusta itselleni, totesinkin harmitellen missanneeni aikarajan ja lupasin tehdä tilauksen ajoissa seuraavalla kerralla. Olipa hämmästykseni aito, kun työkaverini kertoi, että voin vielä syöttää tietoni lomakkeelle, ei niitä kortteja ole vielä tilattu. Kun annoin periksi omasta täydellisyyden tavoitteestani, otin vastuun mokastani ja tyydyin kohtalooni, sainkin iloisen yllätyksen paluupostissa.

Suhtautumiseni on muuttunut myös tilanteissa, joissa joku käyttäytyy epäasiallisesti tai tökerösti. Sen sijaan, että piehtaroisin loukkaantumisen tunteessa, totean itselleni, että sitä sattuu, en voi ottaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä ja minulla on parempaakin tekemistä, kuin kuluttaa energiaani asian miettimiseen. Tämä on minulle iso juttu ja on kyllä parantanut elämänlaatuani ja vapauttanut kaistaa muulle ajattelulle ja tekemiselle. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toimii!

Jokaisella meistä on valinnanvapaus. Vapaus valita, miten reagoimme yllättäviin tilanteisiin, vapaus valita, millaisen merkityksen ja tilan annamme omille ja toisten mokille ja vapaus valita, näemmekö tehdyn vai tekemättömän työn.

Kesäloman alussa lupasin itselleni, että otan joka päivä rennosti, löysin rantein. Tuli mitä tuli. Se on pitänyt aika hyvin myös syksyn tohinoiden alettua. Päätän, että sama ihana uusi olotilani saa jatkua. Minulla on valinnanvapaus siihen.